maanantai 25. toukokuuta 2015

Miksi pelkään elämää? Katselmus astetta syvemmälle sisimpääni.

Ajattelin kirjoittaa teille asiasta, joka on todella henkilökohtainen, jota on yritetty monet kerrat hoitaa kuntoon, siinä onnistumatta, joka saa mulle ahdistuksen ja paniikkikohtaukset aikaan. Kaikessa lyhykäisyydessään sen asian nimi on:

PELKÄÄMINEN.

Pelkään oikeasti ihan kaikkea. Välillä oikeasti nauran tälle mun pelkäämiselle.
Pelkään sairastumista johonkin vakavaan. Pelkään että jostakin pienestä kehittyy jotain suurta, esimerkkinä vaikka että joku haava tulehtuu niin pahoin että kuolen. (tämä tatuoinninottaminen oli yksi mun pelonkohtaamisia, vieläkin pelkään että siitä tulee jotain pahaa mulle.)
Pelkään kuolemaa. Sitä että joku mun läheinen menehtyy. Pelkään että sekoan.
Pelkään että en saa oikein mitään aikaiseksi tässä elämässä, etten pääse eteenpäin.
Pelkään kaikki hyönteisiä, tällä hetkellä punkkejakin niin paljon, että olen ihan hysteerinen tuolla joenvarrella lenkkeillessä.
Pelkään syömishetkiä, varsinkin jos Pyry syö niin pelkään että hän tukehtuu.
Pelkään lentämistä lentokoneilla. Pelkään sitä peltipurkissa olemista ja sitä että sieltä ei pois pääse jos paniikki iskee.
Pelkään autolla ajamista isoilla teillä.
Pelkään etten voi saada enää lisää lapsia, koska pelkään raskaaksi tulemista, raskaana olemista, synnytystä, jos jotain pahaa tapahtuu jossain vaiheessa raskautta/synnytystä/vauva-aikaa.
Joka hetki pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, että kaikki hyvä viedään multa pois.

Pelkään siis ihan kaikkea, mitä voitte vain kuvitella.


"Lopeta pelkääminen ja ala elää". Sitä on sanonut mulle niin niin niin monet. Helpommin sanottu kuin tehty. Yritän parhaani. Silti pelkään joka päivä. Enkä ymmärrä itseäni että miksi. Se on jotenkin niin uskomatonta, Miksi pelätä jotain mitä ei ole käynyt? Miksi en pysty vain relaamaan ja nauttia siitä kaikesta mitä hyvää mulla on? Miksi pelkään jotain ruokailuhetkiä niin paljon että olen kokoajan valppaana, ettei Pyry tukehdu? Mietin päässäni että mitä mun täytyy sitten tehdä jos niin käy. Pelkään sitä että musta ei pidetä, että kaikki ympärilläni olevat ihmiset miettii vain kokoaja sitä että miltä minä näytän, kuinka mä oon niin lihonu, kuinka munkans ei viitti enää hengailla ku näytän siltä ku oisin posliinikauppaan eksynyt norsu, kuinka mä oon muuttunut niin ihmeelliseksi ja oudoks. Miettikää. TYHMÄÄ. TYPERÄÄ. ITSENSÄKIUSAAMISTA.

Tää kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Sitä se onkin. Tiedän.
Oon monet kerrat käynyt juttelemassa asioista, vaikka minkälaisen asiantuntijan kanssa. Silti, se vain seuraa mukana, ja olen viimeisellä juttelukerralla sanonut asiantuntijalle että ei se vain auttanut. En vain usko siihen että saisin tämän kaiken pelon musta pois ja että opisin taas olemaan sellainen lepponen tyyppi, vailla huolenhäivää.

En oikein tiedä että mikä mut on ajanut tähän pelkäämisen kierteeseen? Pyryn sydänleikkaus? Pyryn erityisyys? Synnytys, joka oli melko kamala? Lapsuuden uskonto ja siitä eroaminen? Vai henk.koht kokemus, jossa oli itsellä hengenlähtö erittäin lähellä? Vai joku aivan muu? Mikä? Ja miten siinä voisin auttaa itseäni?

Mä oon hirveän positiivinen ihminen. Musta ei todellakaan huomaisi päälle päin että tuo PELKO on mun riivaaja. Nauran paljon ja rakastan elämää. Rakastan kaikkia mun läheisiä ihan mielettömästi ja haluaisin kokoaja sitä kaikille kuuluttaa ja sanonkin sitä aika-ajoin. Olen huomaavainen ja arvostan mun ympärillä olevia ihmisiä niin paljon, välillä vähän liikaakin, koska oman itseni unohdan.

Yritän kätkeä kaiken pelon ja pahanolon sisääni ja tuoda vain esille kaikkea hyvää, korostaen niitä, että uskoisin siihen että oikeasti, mulla on niin hyvä elämä, mun pitää nauttia siitä, koska kaikilla näin hyvin ei ole asiat.
Olen mielettömän avoin ihminen, sen takia mun on tännekin todella helppo avautua. Välillä jopa liiankin avoin. Kaikkea ei tarvisi kaikille kertoa, mutta sellainen mä olen.
Olen aina ollut sellainen, mutta ennen Pyryä en pelännyt. En ainakaan muista sitä. Olin aina mielettömän iloinen, positiivinen, hauska jne. Olen vieläkin, mutta tuo pelkääminen määrittelee mua aika paljon nykyään.

Suurissa ihmismassoissa ollessani, varsinkin silloin kun niitä tärkeimpiä läheisiä on vierellä, tunnen että kaikki pelko kaikkoaa ja on hyvä olla. Mitä enempi läheisiä ympärillä, sitä levollisempi ja onnellisempi olen. Voisiko tämä taas johtua siitä että olen kasvanut suurperheessä? Siinä oli aina paljon ihmisiä ympärillä. Nykyään tätä arkea pyörittää vain me kolme. Suurinosa läheisisistä monensadankilometrin päässä. Olen aina halunut itsekin monta lasta jalkoihini pyörimään, mutta elämäntilanne sitä ei ole vielä sallinut, ikääkin alkaa olemaan jo yli 30 ja enää niitä ei välttämättä kerkeä hirveään montaa synnyttämään. Varsinkaan jos sitä vielä pelkää!

hmm.. Sellainen purkaus. Onko muilla tämmöistä? Tai onko joku tämmöisestä hillittömästä pelkäämisestä parantunut?

Kiitos jos jaksoit lukea, ja kiitos jos jaksat jollain tavalla rohkaista mieltäni. Kiitos jos arvostat mua vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin :D







19 kommenttia:

  1. Uskomattoman ihana ihminen olet! Juuri tuollaisena <3 ja usko pois, pääset vielä peloistasikin!

    VastaaPoista
  2. Heippa. :) Et oo yksin pelkäämises kanssa. On meitä muitakin täällä, minäpä vaikka. Pelkään ihan kaikkea, varsinkin sellasta mikä liittyy mun ainokaisen lapseen joka on nyt reilu 1v. Yöt valvon tarkistellessa että pienellä on kaikki hyvin ja päivät menee kiinni lapsessa, kun tuntuu että jos edes hetkeksi sekä käännän niin tapahtuu jotain pahaa. Muu elämä ja asioiden aikaansaaminen himpun verran kärsii. :) Meilläkin taustalla iso leikkaus, ja lapsen ensimmäinen elinvuosi elettiin epätietoisuudessa ja pelossa. Mä olin ennen huoleton ihminen ja en stressaantunu mistään. Nyt onkin sitten niin että pienimmätkin asiat ahdistaa. :/ Toivottavasti tästä vois itse kukin päästä eroon. :D Ah, hyvää kesää teille !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hienoa että en ole yksin :) tsemppiä ja hyvää kesää sinne teille <3

      Poista
    2. Kaikkihan varmaan pelkää, joku vähemmän, toinen enemmän. Kyllähän se vie elämästä voimat, jos ainaisen pelon vallassa elää. Minäkin pelkään. Pelon voimakkuus vaihtelee. Joskus vain huolettaa, toisinaan tunne vie täysin mennessään. Iloa ja turvallista oloa elämääsi .

      Poista
  3. Tiedätkö, tuo tekstisi ei tunnu yhtään "sairaalta", niin kuin sanot. Olen itsekin pelännyt mitä kummallisempia asioita. Lopulta niin paljon, etten voinut jatkaa enää työssäni, vaikka terapiassa kuljinkin. Usein ihmisillä on vaikea ymmärtää sitä, että vaikka kuinka itsekin järjellä tietää pelon turhaksi, niin se ei auta mitään. Se pelko on ja pysyy siitä huolimatta.

    Yksi asia auttoi kuitenkin itseäni. Nimittäin se, että annoin itselleni luvan pelätä. Annoin luvan tarkistaa asioita, vaikka sen kymmenen kertaa, jos se sitä vaati. Kun sille pelolle antoi luvan, niin asiat ei enää pelottanutkaan niin paljon. Vähitellen se pelko on hellittänyt. Ensin pienissä asioissa ja vähitellen isommissakin. Minulla se ei ollut mikään viikon juttu, ei edes vuoden. Kuljen edelleen säännöllisesti terapiassa, vaikka takana on jo 5 vuotta, mutta elämän laatu on parantunut paljon. Ihmisen mieli on niin kummallinen, että joskus sen on tehtävä tavalla tai toisella ne "hankalat" asiat näkyviksi, että niihin on helpompi paneutua.

    Se mikä on toiminut minulla, ei välttämättä ollenkaan toimi sinulla. Mutta löydät varmasti sen sinulle parhaan tavan käsitellä nuo asiat itsesi kanssa. Säännöllinen ammattiapu voi olla tarpeen tai sitten et siitä hyödy. Toivon sinulle paljon voimia ja rohkeutta!

    VastaaPoista
  4. Oot Hanna-Mari aivan ihana ja sydämellisin ihminen jonka tiedän! Mä toivon koko sydämestäni, että pääset peloistasi ja saat elää taas "täysillä" elämästäsi nauttien <3 Tsemppiä ja voimia!!

    VastaaPoista
  5. kuulostaa jotenkin kovin tutulta. Minä en tosin pelkää ihan koko ajan kaikkea, mutta hyvin usein. Ja aiemmin en pelännyt juurikaan mitään. Aloin pelätä sen myötä kun minusta tuli äiti. Liekö se voisi olla perimmäinen syy sinullakin? Ainakaan muuta syytä en itse ole keksinyt... Valitettavasti en osaa auttaa peloista eroon pääsemisessä, kun itsekin ihmettelen että mitäs tämä tämmöinen on. Voimia ja pelottomampaa elämää toivon silti sulle! :)

    VastaaPoista
  6. moikka! et ole yksin ja tuo on normaalia ja ihmisenä kasvamista myös. sinun ei tarvi odottaa, että pääsisit peloista eroon. kaikilla on pelkoja, joten mielummin kannattaa hyväksyä ne ja alkaa elämään niistä huolimatta. kuulostaa helpolle, ei sitä ole, mutta harjoittelemalla sitä oppii. ja valmiiksi ei tule, eikä kaikki pelot koskaan täysin häviä, eikä se ole tavoiteltavaa - pelot myös kertoo siitä, että elämässäsi on niin tärkeitä ja merkityksellisiä asioita, joita vaalit ja se on hienoa! esim rakkaus on joillekin ihmisille niin pelottavaa että eivät siihen kykene ilman asioiden pitkäaikaista käsittelyä. se on siis normaalia pelätä, mutta omaa suhtautumista niihin voi vaikuttaa jos pelot alkavat ohjata elämää liikaa. rakkaimmat asiat vaativat monesti eniten työtä- esim.pelkojen käsittelyä. suosittelen lataamaan oivamieli-sovelluksen, jos ei sinulla jo ole, jos siitä olisi jotain apua. :) kaikkea hyvää ja usko huviksesi, sussa on voimaa sisällä, joka on enemmän kuin pelkosi! t. psykan opiskelija, joka myös pelkää välillä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hei! Kiitoksia vinkistä ja rohkaisusta! latasin samantien sovelluksen ja olen sitä nyt kuunnellut jo hyvän tovin verran :) pistää ajattelemaan!

      Poista
  7. Kuulostaa tutulta. Tosin ei aivan tuossa mittakaavassa, mutta kuitenkin. Pelko ja hysteria typeriäkin asioita kohtaan alkoi minullakin lasten synnyttyä. Mä vaan yritän jotenkin järkeistää asioita mielessäni, mutta usein tulee soitettua äitille tyyliin "Nyt se kompastui ja pää kolahti, mahtoiko tulla aivoverenvuoto" :D Vaikka siis tiedän että todennäköisyys pahimpaan mahdolliseen on häviävän pieni. Kuuluu jossakin määrin äitiyteen, mutta toivottavasti saat pelontunteen sen verran hallintaan, ettei vaikeuta normaalia arkea.

    VastaaPoista
  8. Hei. Löysin ihan sattumalta tämän blogin. Mulla on myös poika jolla on erityispiirteenä downin syndrooma �� Amos täyttää ensi kuussa kaksi vuotta. Olen myös melko samanikäinen kuin sinä eli 30. Olis kiva jakaa kokemuksia kun meitä yhdistää sama asia. Jos olet kiinnostunut ottamaan yhteyttä, niin tässä tulee email osoite anna.grankulla@hotmail.com

    VastaaPoista
  9. Hanski. <3 juurikin niin kuin joku sanoi, anna itsellesi lupa pelätä. Älä ahdistu niistä vaan anna kaikkien tunteitten tulla. Itse joutunut paljon opettelemaan tuota. Terv. Yks kans ennen yltiöpositiivinen, nykyisin enemmän peruspositiivinen realisti. :))

    VastaaPoista

Jätä rohkeasti kommenttisi. Se lämmittää mieltäni :)