perjantai 30. lokakuuta 2015

Huominen on huomenna.

Näin se viikko vierähti. Huomenna saan rakkaat takaisin kotiin. Olihan se jo aikakin. Nyt kun miettii, niin viikko on mennyt tosi nopeasti, vaikka toisinaan on tuntunut, että tää ei lopu ikinä.
Ikävä on ollut kova ja skype on hieman lohtua siihen tuonut.
Välillä olen nyyhkinyt sohvalla sen takia, sitten olenkin jo lenkillä piristämässä hetkiäni. Tää ei tuu kuitenkaan toistumaan varmaan pitkiin aikoihin uudestaan, niin pakko pystyä tästä nauttimaan.

Tänään aion pienestä lämpöilystä huolimatta vielä mennää moikkaamaan ystävää illaksi. Aion nukkua megapitkät yöunet ja olla tekemättä mitään, mitä ei tarvitse tehdä. Aion kattoa hömppäohjelmiani ja makoilla viltin alla. Huomenna sitten päivällä saan perheen takaisin.

Tähän nyt ei mitään kuvia tuu, ku en oo jaksanu edes kuvailla mitään koko viikkon.

Palataanpa taas kun Pyry kotiutuu. Kerron sitten miten tyyppi suhtautui jälleennäkemisen riemuun ;)

tiistai 27. lokakuuta 2015

mitenkä minä pärjään yksin?

Kolme yötä on nyt mennyt. Ensimmäisenä iltana yksi ystävä tuli tähän ja saunottiin ja tehtiin ruokaa. Oli oikein nautinnollista. Jäin sit yksin yötä ja hyvin se meni. Kerran heräsin ihmettelemään hiljaisuutta kesken unien. 



Sunnuntaina kävinkin sitten pitkällä lenkillä yksinään (kuvat otettu siltä reissulta) ja  sit toinen ystävä tulikin seurakseni. Tehtiin ruokaa, jalkakylpy, savinaamiot ja käytiin saunassa. Mielettömän nautinnollinen ilta sekin. Hän jäi myös yötä ja nukuinki sit todella hyvin. En herännyt sitten kertaakaan.


Eilen ja tänään olenkin sitten ollut yksin ja on ollut yllättävänkin rentouttavaa. Koulussahan päivät pitemmän päälle menee kuitenkin.


Oon vaan löhöillyt ja vähän herkutellut, katsonut tv:tä ja vain makoillut. Tekee hyvää olla tekemättä mitään. 

Pelkäsin niin paljon tätä, mutta todella hyvin olen pärjännyt. Ikävähän on jo kova, mutta näin ne päivät vain vähenee. Huomenna olen jo voiton puolella viikon suhteen. :)
Tää hiljaisuus on erittäin outoa. Kokoaja pidän oikeastaan tv:tä päällä, ni ei tunnu niin oudolta.

Kyllä mä silti vain arvostan sitä ihan hirvittävästi, että mulla on lapsi ja mies, ketkä tuo elämää ympärille. En ole niin tämmöisen yksinolon ystävä, vaikka hyvää tämä tekee, sitä en kiellä missään nimessä. Ihan omassa seurassa on välillä oikeasti tosi tärkeää olla. Oppiipa arvostamaan niitä läheisiä ja heidän läsnäoloa ihan erilailla.

Kaikin puolin siis oon pärjännyt täydellisesti, vaikka välillä sellaisia ahdistavia olotiloja tulee, mutta ne sitten meneekin.

Onkos muut äidit ollu tällee? Siis ihan yksin, omassa kodissa, viikon?

lauantai 24. lokakuuta 2015

YKSIN.


Niin se vain tämäkin hetki tuli vastaan. Tämä mitä olen pelännyt ja kauhistellut.
Yksin koko kokonainen viikko kotona. Yksin. Hullua.




I ja Pyry lähtivät I:n vanhempien ja I:n pikkuveljen kanssa mökkeilemään. Minä jouduin jäämään kotiin, koska koulu.  

Oon oikeasti pelännyt tätä ihan sikana. Minä kun kärsin siitä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä niin tämä on oikeasti mulle aika rankka kokemus. Se, että mieli kokoajan tekee mulle tavan huoliajatella, eli siis ajattelen kaikkea mitä voi tapahtua missäkin ja kun en ole siellä itse paikan päällä kokemassa samaa. Pelkään siis, että jotain pahaa tapahtuu.
Matkan päällä he vielä ovat ja jatkuvasti saan infoa missä menevät, koska pelkään, että he ajavat onnettomuuden.

Oon mä osannut jo rentoutuakin, jos sitä voi kutsua rentoutukseksi, että kuuntelee musiikkia, siivoaa ja laittaa talvea ja pimeää kautta varten valoja ikkunoihin? Ihanaa puuhaa tämä on.


Melko jännää. Täällä on hiljaista vaikka musiikki on päällä. Täällä ei pieni rakas touhua menemään, eikä kuuntelee Robinia ja tanssi.

Nää kuvat on muuten tänään meidän hassutteluista otettu. :)


Odottelen nyt tässä ensimmäistä ystävää kyläilemään. Niitä onneksi viikkoon riittää ihan yövierailuihin saakka. Ihanaa. Eli en mä nyt niin yksinäinen kuitenkaan tuu olemaan!

Mä teen kyllä kaikkeni, että tästä tulevasta viikosta saan paljon voimaa jaksaa eteenpäin. Käyn lenkillä, opiskelen, katson omia ohjelmia tv:stä, nukun pitkät yöunet, makoilen ja syön.
Jotenkin hirveän mielenkiintoista ja rentouttavaa jo tässä vaiheessa. Ikävä varmasti tulee olemaan monena hetkenä, mutta kyllä minä selviän. Haluan selvitä.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Unipäiväkirjaa






Taas tovin yöunien kanssa taisteltua, päätin eilen ottaa yhteyttä neuvolatätiin, että mikä hitto tässä mättää.
Pitkät pätkät juteltuamme, varasimme ajan neuvolalääkärille 3.11. Jos sitä kautta irtois vaikka sairaalaunikoulua, tai edes tietoa että mitä tässä pitäisi tehdä, mikä rakasta Pyryä vaivaa, kun yöt ovat sangen mahdottomia.

Nyt olen pitänyt unipäiväkirjaa kolme yön ajan.




Mä oon henkisesti niin loppu, että en tiedä mitä pitäisi tehdä.
Unikoulua pidämme aina niin monta päivää kuin jaksaa. Sitten luovutetaan. Sitten tulee Pyry viereen. Missä hän ei enää myöskään nuku. Valvomme siis joka tapauksessa.

Mitään en toivo niin paljon tällä hetkellä kun sitä että saatais nukkua. Nukkua nukkua nukkua nukkua.
Raskausaika iskiaksen takia valvottu rv15 alkaen ja sit kun poika syntyi niin kohta jo neljä vuotta valvottu. Täysien unien yöt voi laskee helposti kahden käden sormilla.

Mä olen ihmisenä muuttunut tämän neljän vuoden aikana ihan järkyttävästi. Se positiivinen ja huumorintajuinen ihminen on jossain kaukana musta nytten. Ahdistaa joka päivä niin  vietävästi, että tuntuu kuin sydän pysähtyisi. Itkettää kaikki. Kaikki kropassa lakkaa toimimasta. Lihaksia särkee, päätä särkee, niskat on paskana. Itkettää vielä vähän enempi. Muisti ei kulje. Sanat ei tule mieleen. Voimat on vaan yksinkertaisesti ihan loppu.
Siinä sitten yrität koulua käydä. Hyvin on tähän mennessä mennyt ja pieni hetki ois enää jäljellä. Silti tekisi mieli keskeyttää sekin. Nukkua päivät läpeensä vaan. Paitsi kun uni ei päivisin mulle maistu.
Kaikkeen ryhtyminen vaatii hirveästi ponnisteluja, mutta saan tehtyä silti kaiken pakollisen.

Tää on tätä. En jaksa edes uskoa enää, että tästä noustaisi. Noustaanko tästä?

maanantai 12. lokakuuta 2015

vertaismammat turussa ja "unikoulua"


 Nyt se sitten oli. Vertaismammojen tapaaminen turussa. Myöhäinen aamiainen Tiirikassa, viinilasillinen jossai viinikellarissa, illallinen jossai paskassa paikassa ja yömyssyllinen kaakaota teerenpelissä.



Tämä ilme kasvoille hypättiin junaan.




Tämän näköistä brunssia.


Tämän näköisessä paikassa. Tiirikka nimeltänsä.


Kuvaaminen jäi vähän kyllä unholaan. Oikeastaan täysin. Keskityin kuuntelemaan vertaisia ja tuntemaan heitä edes vähän, sen lyhyen päivän aikana. 

Mukavaa oli ja juttua riitti jatkuvasti. Hiljaisia hetkiä ei tullut, muuta kuin yöunien ajaksi.

Niin erilaisia me kaikki molemme, lapsineen päivineen, mutta silti se samaan hiileen puhaltaminen oli aistittavissa. Syvä ymmärtämisen tunne. 

Löytyi sieltä myös muutama muukin joka yhtyi mun kanssa samaan tunteeseen asiasta; ylpeys. Ylpeys siitä, että juuri minut on valittu tähän hommaan, juuri minä sain sen Downtyypin, juuri minä saan sen kertoa kaikille ja kattoa kuinka muut sen ottavat. Tätäkään ei varmasti muut ymmärrä, mut yrittäkää ymmärtää. Se ei tarkoita sitä että olisimme varta vasten toivoneet downia lapsellemme, mutta kun sen saimme, sen kannamme kaikella ylpeydellä.

Brunssin merkeissä siis tämä alku meni. Tiirikka: loistava mesta. Sit siirryimme tilkalliselle viiniä. Joku huikee mesta, en muista nimeä.  Illallinen ei onnistunu siellä, missä oisimme halunneet. Valittiin sit eka mihin mahtui ja ollaan ainakin yhtä ruokakokemusta rikkaampia. Paskaahan se oli, mutta palautettahan he siitä saivat. Tietenkin. 
Iltakaakaotilkat teerenpelissä ja kymppiuutisten aikaan nukkumaan. 

Hieno reissu oli.

Kotia päästyä eilen, sain paljon pusuja, mutta myös tuntea sen, että hähääää, mä lähen karkuun, etkä saa kii, mitäs läksit. Eli normi Pyry oli mua vastassa juna-asemalla, ja kotipäästyä karkasi autosta juoksemalla pitkälle väärään suuntaan.

Kotona hän yrittää availla jo ulko-ovea. Joku kerta hän vielä onnistuu. Turvalukko tai joku semmoinen hankintalistalle.




Eilen illalla käytiin sitten vielä mummin ja vaarin luona illastamassa. Siellä me päästiin kaksin kaulatusten makoilee ja hassuttelemaan. 





Rakas.

Kokeilenpa vielä loppuun taas muistella että mitä Pyry nykyään viittoilee tai sanoo!

Viittoo:
-koira (yleensä sanoo aina et "grauuuu" ja jättää viittomatta.
-kissa
-lehmä (epämääräinen "muuuyyyöö" kuuluu samalla"
-possu (possukin sanoo vähän samantapaisesti ku koira eli jotain murinaa)
-isi  ("izziiii")
-vaari
-mummi
-nätisti (sanoo samalla hellyyttävästi et "aaaaaa")
-nukkumaan (ja kuorsaa samalla, kielellä päristäen)
-lisää 
-tyttö (sanookin että "tyttö")
-poika
-mies
-suihku
-kukka
-pallo (edelleen se "kaukau")
-kirja
-haluaa

Sanoo:

-tyttö
-kaukau eli pallo
-täti
-titi = koti
-izziii eli isi
-äittä tai äiti. Vain välillä sanoo.
-ppa tai kka. Eli heippa tai moikka
-päristelee, ni tarkoittaa autoa

Eli ei nyt sanoja oo edelliskerrasta tullu oikeastaan lisää, mutta viittomia on. Se on ihan positiivinen juttu.

Pyryllä otettiin viime viikolla verikokeita. Ihan nämä normi valkosolu arvot ja kilpparit. Mut kaikki oli onneksemme kunnossa. Eli nämä oli niitä vuosiseulontoja.

Unikoulusta vielä pieni pätkä.
Eli me ollaan yritetty tässä kohta neljän vuoden sisällä vaikka minkälaisia keinoja Pyrylle, että hän nukkuisi omassa sängyssä ja yönsä läpeensä. Sitä on onnistunut yhden käden sormien verran, sitä omassa sängyssä nukkumista.
Sitä kun unikoulusta väsyy viikossa niin, että luovuttaa ja tekee kaiken helpoimman kautta, eli ottaa sitten taas pojan viereen nukkumaan. 
Aina aika-ajoin jaketaan silti taas yrittää.
Eilen illalla sit siirsin Pyryn sängyn meidän sänkyyn perävaunuksi. Pyry meni omaan sänkyyn, minä meidän ja laitoin käden Pyryn pään päälle. Pyry huusi yli tunnin, kunnes nukahti. Minä toistin vaan, että sängyssä ei saa huutaa, sängyssä täytyy nukkua. Välillä hiljeni, välillä huusi ku mikäki. 
Onnistuin, enkä antanut periksi. Pyry siis vaatii sitä, että hän saisi olla kainalossa, tiukassa puristuksessa, läpi yön. Siinä ei kyllä saa kukaan nukuttua.
Noh... Pyry nukahti sitten klo 22. Heräsi klo 23. Nukutin. Heräsi klo 00. Nukutin. Heräsi klo 01. Nukutin. Heräsi klo 01.30. Nukutin. Heräsi klo 02.30. Nukutin. Heräsi vielä viideltä ja taas nukutin. Kunnes herättiin kello 7. Eli kuusi herätystä. 
Tätä tää on. Välillä on muutama yö parempia. Selvitään parilla herätyksellä. Suurimmaksi osaksi tätä.

Kysynpähän vaan, jaksaisitko itse? Varsinkin kun tätä on kestänyt neljä vuotta?