tiistai 16. helmikuuta 2016

Ystävyyttä ja viikon kuulumiset.



Ystävyys

Ystävyys on mulle tärkein asia maailmassa. Ystäviksi luokittelen myös oman perheen, lapseni, sisarukseni ja vanhempani, siis kaikki läheiset.

Mulle ystävyys on sitä, että voi tukeutua kaikkiin niihin ystäviin ja läheisiin asiassa kuin asiassa. Puolin ja toisin autamme selviämään elämässä eteenpäin. Ne on niinku mun henkireikä. Heidän kanssa voi jakaa ilot, surut ja vaikeudet. Heille pitää olla luotettava ja näytettävä, että
heitä rakastetaan. Se on mun mielestä hirmuisen tärkeä sanoakin. Mä oon mielestäni aika hyvä siinä hommassa ja mä haluan, että sitä sanotaan mullekin.




Mä ikävöin ihan jatkuvasti mun niitä läheisimpiä ystäviä, jotka on kilometrien päässä, ja joiden kanssa näkee oikeasti aivan liian harvoin. Mulle on tosi tärkeää se yhdessä oleminen ja elämisen jakaminen heidän kanssa kaikin tavoin. 

Mä voisin joka ilta istua pöydän ääreen ystävien kanssa ja höpötellä niitä näitä. Mun suurin haaveni on aina ollutkin sellainen, että asuisin ihan vierekkäin, siis ihan täysin vierekkäin, jonkun ystävän  kanssa. Sillee, et vois vaikka yöpaidassa hipsiä pihan poikki toisen luo kylään, ihan vain höpöttämään ja nauttimaan toisen seurasta.

Mulla on ollut aina tosi paljon ystäviä. Joidenkin kanssa mä pidän lähes päivittäin viestein yhteyttä ja joitakin näen puolestaan taas todella liian harvoin. Ei edes lähellekään vuosittain, mutta silti voidaan jatkaa siitä mihin jäätiin. Mä todella haluaisin nähdä heitä kaikkia useammin, mutta meillä kaikilla on kiireemme. Se on melkeenpä mahdottomuus jos kilometrejä on useita kuitenkin välissä ja on perheet ja niin. Blääh. oispa enempi aikaa!

Muistelen monesti nuoruutta kun mulla oli samat ystävät ala-asteen alusta aina kahdenkympin ikäluokkaan asti vierellä kulkemassa. Me mökkeiltiin joka talvi yhdessä, vietettiin toisilla aikaa yökyläillen, matkattiin junalla pohjoiseen tapaa muita ystäviä. Käytiin laavulla. Käytiin uimassa. Pidettiin herkutteluiltoja. Ajeltiin monia kymmeniä kilometrejä pyörillä kesäisin paikasta toiseen. Käytiin uimassa. Välillä riideltiin, sitten taas sovittiin. Otettiin paljon kuvia.(joista mulla on mieletön läjä kansioissa). Kirjoitettiin kirjevihkoja (jotka mä typerä menin ja heitin roskiin, toisaalta en mä niit kehdannut lukea) :D. Ne parhaat hetket on kuitenkin muistoissa. Ihan mahtavia muistoja onkin. Sitä monesti mietin, että miks se kaikki loppu siihen ku muutettiin eri paikkakunnille? Vaikka me oltiin aika erottamattomat silloin ennen. Se monesti harmittaa. Mutta silti, te tiedätte, että teitä muistellessa mua aina naurattaa ja kun teitä näkisin, ni halaisin :).


Ystävyys tarkoittaa suurinta rakkautta, suurinta avuliaisuutta, avoiminta keskustelua, ankarinta totuudellisuutta, sydämellisintä opastusta ja suurinta mielen yhteyttä mihin ihmiset pystyvät.

Jeremy Taylor




Oikeasti, tää teksti jäi nyt tosi raakileeksi. Mun piti laittaa tää jo ennen Ystävänpäivää. Mä en ymmärrä kuin mulla jää kaikki aina puolitiehen. Liian kiireinen mukamas.

Meillä menikin ystävänpäivä viikonloppu niin, että Pyry meni visiittiin tilapäishoitoon. Me mentiin I:n kanssa Heinolaan, kylpylään nimeltä Kumpeli. Se oli kyl ihan tosi kiva paikka! Aikuisten makuun rauhallista, erilaisia saunoja ja porealtaita + ihan tosi hyvät ruoat! 

Vaatimattoman näköinen, mutta niin ihana <3



Meillä siis meni I:n kanssa tosi kivasti reissu. Pyryllä sitten tuolla hoidossa oli omat haasteensa. Hän ei ollut suostunut koko aikana syömään mitään. Ainoastaan vähän oli juonut. Itkeskellyt ensimmäisen päivän, mutta se johtui varmasti väsymyksestä, sillä hän ei nukkunut ollenkaan päiväunia.

Pyryhän tuossa tovin sairasteli. Oli nielu- ja silmätulehdusta. Silmätulehdus kesti koko sen kaksi viikkoa. Flunssa alkoi myöhemmin kun muut ja toinen viikko menikin yöt  lähes kokonaan itkien, yskien ja valvoen. Ensimmäinen korvatulehdushan se siellä sitten oli. Antibiootit joutui hampaat irveessä Pyrylle ottaa ja tauti talttuikin heti toisen annoksen jälkeen. Onneksi oli vain kolmen päivän kuuri. Oltas oltu muuten kusessa.





Nyt mä oon palannut takaisin työharjoitteluun. Lonkka oikkuilee jatkuvasti, mutta yritän vapaa aikoina sitä kovasti jumpata ja hieroa. Toivottavasti tässä käy nyt hyvin. 

Nyt mä rupeenkin sitten nukkumaan. Viime yönä ihan omaksi huvikseni valvoin lähes tulkoon koko yön, kurkkukivun ja mahakivun takia, ni meinaa 3tunnin unien ja pitkän työpäivän jälkeen vähän silmiä painaa.

Hyvää yötä.


Ps.arvatkaa kuin innoissaan tää äiti voi olla, kun Pyry on löytänyt pehmokoirastansa itsellensä kaverin? <3 siis, koira on otettava unille viereen öiksi. Vihdoin! on niin söpön näköistä ku sitä pussaillaan ja halaillaan!



sunnuntai 7. helmikuuta 2016

toipumista ja pakkoajatuksia.

 Pyry on ollut nyt reippaan viikon kipeänä. Nyt alkaa olemaan kuitenkin jo siinä kunnossa, että pääsee huomenna päiväkotiin. 
Rankalla silmätulehduksella aloitettiin, jonka lisäksi sitten tuli nielululehdus, täysin peitteinen kurkku, kummakaan ettei ruoka ole maistunut.
Nyt ollaan onneksi  reippaasti paranemaan päin.


Minä oon olllut työssäoppimisesta kaksi viikkoa sairaslomalla. Ensi viikko on kolmas ja sen jälkeen palaan takas. Sitten on neljän viikon rupeama ja pitäisi saada lähihoitajanpaperit käteen.
Ootan sitä päivää enemmän kuin ikinä.
Yksi vaihe elämässä takana, eikä tarvi opiskeluilla itteänsä stressata.

Mulla siis on kroonista bursiittia lonkassa. Sen lisäksi nivelet ovat yliliikkuvat ja si-nivel ärsyyntynyt. Hoito tähän kaikkeen on se, että ensin hoidan kivut kuntoon; buranaa,panadolia, lepoa, hierontaa ja omia pieniä venytys- ja jumppaliikkeitä. Tästä lähtien kun kivut on hellittänyt aika paljon, on aika siirtyä vahvistamaan kropan lihaksia. Se tietää sitä, että tää mamma palaa takas saliharrastuksen pariin. Onhan se aikaki. Lopetin sen puoltoista vuotta sitte ku alko koulu. Jos haluan pysyä työkuntoisena ni se on täysin pakollista. Yliliikkuvat nivelet tarvitsevat extramäärän lihasta ympärilleen pitämään kropan oikeassa asennossa. 



Mulla on nyt ollu muutama rankka päivä tässä itseni kanssa. Tuo pakkoajatushäiriö kun on vähän sellaista aaltoilevaa sorttia, ni nyt on taas ollut se kaikista pahin viikko takana. Selvästi mun pää ei siedä yhtään sitä, että en tee mitään konkreettista päivittäin. Mulla täytyy olla se aikataulutettu elämä, etten kerkeä ajatella liikaa. Ne pakkoajatukset alkaa myrskynlailla lisääntyy aivoissa kun olen kotona, enkä pääse oikein kipujen takia tai sairaan lapsen takia liikkumaan. 
Yöt olen valvonut ja itkenyt. Paniikkia, ajatuksia, paniikkia. Niitä kun ei noin vain pysty lopettaa. Niitä on ylipäätänsä aivan erittäin vaikea kontrolloida. Ei onnistu, eikä vissiin saakkaa. Ne pitäis käsitellä. Mutta kun tuo pääsy säännölliseen psykoterapiaan on vaikeaa. Jonottaa täytyy monta kuukautta ylipäätänsä, että pääsee psykoterapeutille, joka tekee lähetteen kelalle, että saisin kelan tukemaa terapiaa. Mulla on vasta tuo psykoterapian haastattelu reippaan kuukauden päästä. Oon odottanut sitä lokakuusta asti. Sillon tajusin sitä tarvitsevani. Pitkä aika. Hiton pitkä aika.

Tämä pakkoajatushäiriö syntyy yleensä raskauden päätteeksi. Tai jonkun trauman seurauksena. Mulla todennäköisesti synnytys tämän laukaisi ja tämä on sit pikkuhiljaa mennyt pahempaan suuntaan. Tämä on suurimmaksi osaksi sellainen häiriö mitä ei voi parantaa, kroonista siis. Tämän kanssa on opittava elämään, joka on se kaikista vaikein juttu. Oon itkenyt ja huutanut täällä omalle miehelle sitä, että miksi minä, minä joka en tekis pahaa edes pahimmalle vihamiehelleni oon saanut tämmöisen pirun matkaan tähän ainoaan elämään. Minä joka oon aina nauttinut täysillä elämästä, sain synnytyksen myötä jonkun todella vaikean häiriön päähän. Mitä tällä yritetään mulle kertoa? Miksi just mulle? Välillä on ihan todella rankkaa taistella tätä vastaan. 

Kyllä tämä taas tästä. Toivottavasti. Tekee välillä hyvää purkaa tännekin asiaa, vaikka arkaa asiaa onkin. Tämmönen mä oon. Mä en pysty pitämään pahaa oloa sisälläni. Kaikki saa sen nähdä, että milloin mun on hyvä olla ja milloin paha. Mutta se siitä. 


Nämä kuvat on tällä viikolla otettu. Muutaman kerran siis ollaan ulos asti päästy haukkaamaan happea. Pääosin aikaa on kulutettu tanssimalla Robinia ja fröbeleitä tai rakenneltu torneja. Onneksi taas arki palaa ja normaalit arjen askareet.

Vähän meinaa mieli vaellella jo pitemmällä keväällä. Kyllä sitä taas odottaa, että aurinko alkaa kunnolla lämmittää luontoa. Parasta. Auringon kaipuu on kova. Kaipuu myös ulkomaille on kova. Haave ois päästä valmistumisen jälkeen johonkin lämpöön. Katotaan miten käy, että onko semmoiseen mahdollisuutta.

Mukavaa laskiaissunnuntaita kaikille! :) Paljon voimia jokaiselle joka kamppailee yhtään samalaisten juttujen kanssa ku minä. Me kyllä selvitään. Vaikka just nyt ei siltä tuntuis. <3