PELKÄÄMINEN.
Pelkään sairastumista johonkin vakavaan. Pelkään että jostakin pienestä kehittyy jotain suurta, esimerkkinä vaikka että joku haava tulehtuu niin pahoin että kuolen. (tämä tatuoinninottaminen oli yksi mun pelonkohtaamisia, vieläkin pelkään että siitä tulee jotain pahaa mulle.)
Pelkään kuolemaa. Sitä että joku mun läheinen menehtyy. Pelkään että sekoan.
Pelkään että en saa oikein mitään aikaiseksi tässä elämässä, etten pääse eteenpäin.
Pelkään kaikki hyönteisiä, tällä hetkellä punkkejakin niin paljon, että olen ihan hysteerinen tuolla joenvarrella lenkkeillessä.
Pelkään syömishetkiä, varsinkin jos Pyry syö niin pelkään että hän tukehtuu.
Pelkään lentämistä lentokoneilla. Pelkään sitä peltipurkissa olemista ja sitä että sieltä ei pois pääse jos paniikki iskee.
Pelkään autolla ajamista isoilla teillä.
Pelkään etten voi saada enää lisää lapsia, koska pelkään raskaaksi tulemista, raskaana olemista, synnytystä, jos jotain pahaa tapahtuu jossain vaiheessa raskautta/synnytystä/vauva-aikaa.
Joka hetki pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, että kaikki hyvä viedään multa pois.
Pelkään siis ihan kaikkea, mitä voitte vain kuvitella.
"Lopeta pelkääminen ja ala elää". Sitä on sanonut mulle niin niin niin monet. Helpommin sanottu kuin tehty. Yritän parhaani. Silti pelkään joka päivä. Enkä ymmärrä itseäni että miksi. Se on jotenkin niin uskomatonta, Miksi pelätä jotain mitä ei ole käynyt? Miksi en pysty vain relaamaan ja nauttia siitä kaikesta mitä hyvää mulla on? Miksi pelkään jotain ruokailuhetkiä niin paljon että olen kokoajan valppaana, ettei Pyry tukehdu? Mietin päässäni että mitä mun täytyy sitten tehdä jos niin käy. Pelkään sitä että musta ei pidetä, että kaikki ympärilläni olevat ihmiset miettii vain kokoaja sitä että miltä minä näytän, kuinka mä oon niin lihonu, kuinka munkans ei viitti enää hengailla ku näytän siltä ku oisin posliinikauppaan eksynyt norsu, kuinka mä oon muuttunut niin ihmeelliseksi ja oudoks. Miettikää. TYHMÄÄ. TYPERÄÄ. ITSENSÄKIUSAAMISTA.
Tää kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Sitä se onkin. Tiedän.
Oon monet kerrat käynyt juttelemassa asioista, vaikka minkälaisen asiantuntijan kanssa. Silti, se vain seuraa mukana, ja olen viimeisellä juttelukerralla sanonut asiantuntijalle että ei se vain auttanut. En vain usko siihen että saisin tämän kaiken pelon musta pois ja että opisin taas olemaan sellainen lepponen tyyppi, vailla huolenhäivää.
En oikein tiedä että mikä mut on ajanut tähän pelkäämisen kierteeseen? Pyryn sydänleikkaus? Pyryn erityisyys? Synnytys, joka oli melko kamala? Lapsuuden uskonto ja siitä eroaminen? Vai henk.koht kokemus, jossa oli itsellä hengenlähtö erittäin lähellä? Vai joku aivan muu? Mikä? Ja miten siinä voisin auttaa itseäni?
Yritän kätkeä kaiken pelon ja pahanolon sisääni ja tuoda vain esille kaikkea hyvää, korostaen niitä, että uskoisin siihen että oikeasti, mulla on niin hyvä elämä, mun pitää nauttia siitä, koska kaikilla näin hyvin ei ole asiat.
Olen mielettömän avoin ihminen, sen takia mun on tännekin todella helppo avautua. Välillä jopa liiankin avoin. Kaikkea ei tarvisi kaikille kertoa, mutta sellainen mä olen.
Olen aina ollut sellainen, mutta ennen Pyryä en pelännyt. En ainakaan muista sitä. Olin aina mielettömän iloinen, positiivinen, hauska jne. Olen vieläkin, mutta tuo pelkääminen määrittelee mua aika paljon nykyään.
Suurissa ihmismassoissa ollessani, varsinkin silloin kun niitä tärkeimpiä läheisiä on vierellä, tunnen että kaikki pelko kaikkoaa ja on hyvä olla. Mitä enempi läheisiä ympärillä, sitä levollisempi ja onnellisempi olen. Voisiko tämä taas johtua siitä että olen kasvanut suurperheessä? Siinä oli aina paljon ihmisiä ympärillä. Nykyään tätä arkea pyörittää vain me kolme. Suurinosa läheisisistä monensadankilometrin päässä. Olen aina halunut itsekin monta lasta jalkoihini pyörimään, mutta elämäntilanne sitä ei ole vielä sallinut, ikääkin alkaa olemaan jo yli 30 ja enää niitä ei välttämättä kerkeä hirveään montaa synnyttämään. Varsinkaan jos sitä vielä pelkää!
hmm.. Sellainen purkaus. Onko muilla tämmöistä? Tai onko joku tämmöisestä hillittömästä pelkäämisestä parantunut?
Kiitos jos jaksoit lukea, ja kiitos jos jaksat jollain tavalla rohkaista mieltäni. Kiitos jos arvostat mua vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin :D
