Maanantaina viimeinen viittomatunti oli ja meni. Nyt pitäisi olla aikalailla hallussa perusviittomat.
Tiistaina oli fysio- ja puheterapeutin tapaaminen. Kovasti sai taas Pyry kehuja monista taidoista.
Niille sitten siinä avauduin, mieltäni painaneista asioista.
Kerronpa siis teillekin:
Vaikka mä oon todella sujut Pyryn vammaisuuden kanssa, en siis vammaisuutta pois vaihtaisi, onhan se osa Pyryn identiteettiä. Silti monet asiat pistävät välillä harmittamaan. Tulee helposti verrattua Pyryä muihin ikäisiinsä, siihen mitä he osaavat ja mitä Pyry ei osaa.
Kateellisena välillä seuraan jopa Pyryä vuoden nuorempia lapsia, kun he mennä viipottavat jaloin, jopa juoksevat, kiipeilevät ja sanovat muutamia sanoja.
Sit jos vertaan samanikäisiin kuin Pyry, he laulavat, kertovat mitä haluavat, sanovat useita sanoja, juoksevat, pomppivat, kiipeilevät, ajavat polkupyörillä, rakentavat hiekkakakkuja, rakentavat legoilla jo vaikka mitä, tunnistaa monen monta eläintä, osaavat matkia ääniä, tunnistavat värejä, osaavat pukea jo jonkin verran, piirtävät muovailevat jne. Lista on loputon.
Pyry on siis tällä hetkellä verrattavissa 1vuotiaaseen.
Ei, ei tietenkään saisi verrata, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Se välillä vain surettaa niin hirveästi, se että hän on niin kauan niin pieni, henkisesti ja fyysisesti.
Tottakai olen onnellinen, joka hetkestä mitä hänen kanssaan vietän. Oon varmasti satakertaa onnellisempi siitä kun hän oppii jotain uutta, verraten tavislapsen vanhempiin. Mikään kun ei ole itsestäänselvyyttä.
Välillä vain jotenki kyllästyy siihen, että vaikka ikää tulee lisää, taidot ei sen mukaisesti etene. Samat menot päivästä toiseen, opettamista ja taas opettamista. Ilman että tuloksia nopeasti olisi nähtävillä.
Tykkään kuulla terapeuteilta Pyrystä kehuja, mutta sitten kun joku samanikäisten lasten vanhemmat kehuvat Pyryä, tulee inhottava olo. Ei he pahalla todellakaan sitä tarkoita, mutta kun sitä ei voi tietää mitä tunteenmylleryksiä erityislapsen vanhemmilla voi olla. Se on ihan normaalia kuulemma, mutta silti se saa oloni surulliseksi, että en osaa aina vain nauttia, juurikin vain tästä, mitä nyt on.
No niin. Se siitä. Tulipas purkauduttua taas hetkeen tänne! :p
Muuten viikko on mennyt samanlailla ku monet muutkin viikot.
Huomenna kutsuu Pyryn isän suvun sukukokous. Mukavaa! Toivottavasti aurinko suosii meitä silloinkin.
Nyt jatkan saunomista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttisi. Se lämmittää mieltäni :)