sunnuntai 7. helmikuuta 2016

toipumista ja pakkoajatuksia.

 Pyry on ollut nyt reippaan viikon kipeänä. Nyt alkaa olemaan kuitenkin jo siinä kunnossa, että pääsee huomenna päiväkotiin. 
Rankalla silmätulehduksella aloitettiin, jonka lisäksi sitten tuli nielululehdus, täysin peitteinen kurkku, kummakaan ettei ruoka ole maistunut.
Nyt ollaan onneksi  reippaasti paranemaan päin.


Minä oon olllut työssäoppimisesta kaksi viikkoa sairaslomalla. Ensi viikko on kolmas ja sen jälkeen palaan takas. Sitten on neljän viikon rupeama ja pitäisi saada lähihoitajanpaperit käteen.
Ootan sitä päivää enemmän kuin ikinä.
Yksi vaihe elämässä takana, eikä tarvi opiskeluilla itteänsä stressata.

Mulla siis on kroonista bursiittia lonkassa. Sen lisäksi nivelet ovat yliliikkuvat ja si-nivel ärsyyntynyt. Hoito tähän kaikkeen on se, että ensin hoidan kivut kuntoon; buranaa,panadolia, lepoa, hierontaa ja omia pieniä venytys- ja jumppaliikkeitä. Tästä lähtien kun kivut on hellittänyt aika paljon, on aika siirtyä vahvistamaan kropan lihaksia. Se tietää sitä, että tää mamma palaa takas saliharrastuksen pariin. Onhan se aikaki. Lopetin sen puoltoista vuotta sitte ku alko koulu. Jos haluan pysyä työkuntoisena ni se on täysin pakollista. Yliliikkuvat nivelet tarvitsevat extramäärän lihasta ympärilleen pitämään kropan oikeassa asennossa. 



Mulla on nyt ollu muutama rankka päivä tässä itseni kanssa. Tuo pakkoajatushäiriö kun on vähän sellaista aaltoilevaa sorttia, ni nyt on taas ollut se kaikista pahin viikko takana. Selvästi mun pää ei siedä yhtään sitä, että en tee mitään konkreettista päivittäin. Mulla täytyy olla se aikataulutettu elämä, etten kerkeä ajatella liikaa. Ne pakkoajatukset alkaa myrskynlailla lisääntyy aivoissa kun olen kotona, enkä pääse oikein kipujen takia tai sairaan lapsen takia liikkumaan. 
Yöt olen valvonut ja itkenyt. Paniikkia, ajatuksia, paniikkia. Niitä kun ei noin vain pysty lopettaa. Niitä on ylipäätänsä aivan erittäin vaikea kontrolloida. Ei onnistu, eikä vissiin saakkaa. Ne pitäis käsitellä. Mutta kun tuo pääsy säännölliseen psykoterapiaan on vaikeaa. Jonottaa täytyy monta kuukautta ylipäätänsä, että pääsee psykoterapeutille, joka tekee lähetteen kelalle, että saisin kelan tukemaa terapiaa. Mulla on vasta tuo psykoterapian haastattelu reippaan kuukauden päästä. Oon odottanut sitä lokakuusta asti. Sillon tajusin sitä tarvitsevani. Pitkä aika. Hiton pitkä aika.

Tämä pakkoajatushäiriö syntyy yleensä raskauden päätteeksi. Tai jonkun trauman seurauksena. Mulla todennäköisesti synnytys tämän laukaisi ja tämä on sit pikkuhiljaa mennyt pahempaan suuntaan. Tämä on suurimmaksi osaksi sellainen häiriö mitä ei voi parantaa, kroonista siis. Tämän kanssa on opittava elämään, joka on se kaikista vaikein juttu. Oon itkenyt ja huutanut täällä omalle miehelle sitä, että miksi minä, minä joka en tekis pahaa edes pahimmalle vihamiehelleni oon saanut tämmöisen pirun matkaan tähän ainoaan elämään. Minä joka oon aina nauttinut täysillä elämästä, sain synnytyksen myötä jonkun todella vaikean häiriön päähän. Mitä tällä yritetään mulle kertoa? Miksi just mulle? Välillä on ihan todella rankkaa taistella tätä vastaan. 

Kyllä tämä taas tästä. Toivottavasti. Tekee välillä hyvää purkaa tännekin asiaa, vaikka arkaa asiaa onkin. Tämmönen mä oon. Mä en pysty pitämään pahaa oloa sisälläni. Kaikki saa sen nähdä, että milloin mun on hyvä olla ja milloin paha. Mutta se siitä. 


Nämä kuvat on tällä viikolla otettu. Muutaman kerran siis ollaan ulos asti päästy haukkaamaan happea. Pääosin aikaa on kulutettu tanssimalla Robinia ja fröbeleitä tai rakenneltu torneja. Onneksi taas arki palaa ja normaalit arjen askareet.

Vähän meinaa mieli vaellella jo pitemmällä keväällä. Kyllä sitä taas odottaa, että aurinko alkaa kunnolla lämmittää luontoa. Parasta. Auringon kaipuu on kova. Kaipuu myös ulkomaille on kova. Haave ois päästä valmistumisen jälkeen johonkin lämpöön. Katotaan miten käy, että onko semmoiseen mahdollisuutta.

Mukavaa laskiaissunnuntaita kaikille! :) Paljon voimia jokaiselle joka kamppailee yhtään samalaisten juttujen kanssa ku minä. Me kyllä selvitään. Vaikka just nyt ei siltä tuntuis. <3




4 kommenttia:

  1. Mulla leikattiin bursat kummastakin lonkasta.Sinne jäi säryt ja yöheräämiset. Toivuin pari viikkoa leikkauksesta.Lonkkien välissä oli vuosia.

    VastaaPoista
  2. Kyllä elämästä aina jotenkin selvitään, toisena päivänä paremmin ja toisena päivänä huonommin. Olen sun blogissa eka kertaa ja liityin lukijaksikin. Ois kiva jos haluaisit tulla vasta vierailulle Aurinkokujallekkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiva kun tulit vierailulle ;). minä tulen vastavuoroisesti :)

      Poista

Jätä rohkeasti kommenttisi. Se lämmittää mieltäni :)