joululomaa odotellessa.

Täällä vielä tämä viikko uurastetaan. Sitten koittaa se odotettu joululoma. Aivan loistavaa!

Palatakseni vielä facebookissa sanomaani asiaan, siihen, että lopetan tämän blogin pitämisen, koska maailma on niin hullu paikka. Mutta, päätin kuitenkin jatkaa, koska eihän meillä mitään akuuttia hätää ole tässä, vaikka turvallisuus on nykypäivänä tässä maailmassa kaukana kaikkien asioiden suhteen. Ei tämä blogi oloamme tässä elossa sen turvattomammaksi tee, kuin se, että ei olisi blogia. Mitä vain voi tapahtua koska vain, enkä mä siihen voi mitenkään valmistua.

T

Tämä bloginpitäminen on kuitenkin mulle ihan äärettömän rakas harrastus. Tämä kuitenkin luo varmasti toivoa joillekkin vanhemmille, joilla saattaa olla tulevaisuudessa itselläkin lapsi, jolla tämä sama erityispiirre on. Muutenkin haluan kertoa, että kuinka tämä elo näin muuten menee, jos kamppailee yhtään samojen asioiden kanssa kun minä. Hengissähän kaikesta selviää, kunnes kuolee (naurahdus). 

Mitä sitä murehtimaan tulevaa, vaan nauttimaan juurikin tästä hetkestä kun kaikki on vielä ihan loistavasti. Seuraavassa hetkessä ne ei välttämättä ole ja mitä mä sitten olen murehtimisella voittanut? En mitään. Sitten voin vain todeta, että mitäs mä sanoin, kaikki meni niin huonosti kuin ajattelin, mutta voitinko sillä yhtään mitään? Todennäköisesti en. Sitten en ole vain kerennyt mistään nauttimaan. Sitä kuitenkin haluan tehdä. köökkipsykologiaa hehheh.

Tässä on kuitenkin maailma valloitettavana mulla ja mun koko perheelle. Hetkessä eläminen ois parasta tällä hetkellä mitä voi tehdä.

Ahdistuin ihan valtavasti siitä uutisesta, mitä tämä kuuluisa terrorismijärjestö on suunnitellut. Maailma on saanut luvan tappaa kaikki kehitysvammaiset, downit siinä samalla. Down-vauvoja jo tapettu n. 40.. Mutta milloin sitä ei olisi tehty. Aina sitä on tehty. Nyt niistä vain uutisoidaan laajemmin ja nykyään kun tämä maailma pyörii somessa pääosin, on kaikki uutisetkin niin paljon helpommin luettavissa. Totuushan kuitenkin on se, että tää maailma on mennyt todella pahaan suuntaan, mutta sille mä en yksinkertaisesti voi mitään. 

Tässä maapallossa sitä on elettävä. Jos voisin ja jos sellaista mahdollisuutta edes oisi, että pääsisi pakoon kaikkea tätä, lähtisin. Jos oisi se toinen parempi maapallo missä kaikki saisi elellä vaaleanpunaisten hattarapilvien päällä, sinne muuttaisin. Rakastan kaikkea ällölällyy ihkudaa juttua ja sen takia mä ahdistunkin kovasti kun  jotain pahaa jostain luen, pienimmistäkin asioista. 

Pistäähän tuo uutinen nyt kenen tahansa mielen matalaksi, itkuisaksi, ahdistuneeksi ja paniikinvaltaan. Niinkuin mut laittoi. Heti olin valmis luopumaan tästä rakkaimmasta harrastuksesta. Mutta, pohdittuani sitä hetken, kun paniikki oli ohi, tulin siihen tulokseen, että ei. Se ei ole mihinkään ratkaisu.

Että semmosta. 

Eilen oli Pyryn joulujuhlat päiväkodilla. Käytiin siellä koko perhe. Sen jälkeen suuntasin Pyryn kanssa lääkäriin. sillä silmätulehdus nro.10 tälle syksylle yltyi taas semmoiseksi, että ei vaan enää selvinnyt ilman silmätippoja. 

Raukat nuo Pyryn silmät. Onkohan meillä kohta se isompi silmäoperaatio edessä? Se missä sinne kyynelkanaviin asetetaan ne jotkut putkenpätkät, ettei noi oo aina tulehduksessa? Pitääpä keskustella lääkärin kanssa asiasta. Eihän tästä tule enää oikein mitään. Siihen en kyllä mielelläni lähde, mutta missä tulee sitten se raja vastaan?

Pakko kertoa vielä yks juttu. Pyry kun on suuri Robin fani, niin ei voi olla söpönpää ku ku Pyry huutamassa äitille, että "OBIII" ja osottaa teeveetä! Eihän sillon voi kuin laittaa sieltä tulemaan Robinia. Tv on aivan mähmäsenä, kun sitä OBIA pitää pussailla. 

Joku päivä vien tuon pojan vielä Obin keikalle!

Nyt on ryhdyttävä koulutehtävien pariin.  Palaan taas blogin ääreen, kun yhtään asiaa tulee ;).

Petekiat, mitä ne on?

Huokaista saatiin helpotuksesta. Onneksi.

 Virusperäinen tauti se vain meidät onneksi säikäytti. 

Ai mistäkö on kyse? Pyryllä siis tuli petekioita jalkoihin.  Aamulla rasvaillessani Pyryn jalkoja huomasin muutaman verenpurkauman, purppuran värisiä sellaisia pohkeesta.

Tietty heti iski epäilyksen peikko, siitä kaikkein kauheimmasta; leukemiasta. Se kun tuppaa olemaan näiden jälkien takana joskus, mutta onneksi harvoin. Sitten kun downeilla tuo leukemia kuulemma on pikkasen yleisempi ku taviksilla, ni siitäkin sitten pelko vielä lisääntyi.

 Soitin terveysneuvontaa ja he ohjasi menemään terkkariin.  Siellä sit petekiat levisi hurjaa vauhtia.

Lähetettiin lastenklinikalle, jossa ne vielä kukkivat kunnolla.  Otettiin verikokeita ja pelättiin pahinta. Todella pelättiin, minä kun pelkään kaikkea vielä vähän ekstrasti. Verikokeiden jälkeen petekiat alkoikin sitten häviämään.

Lääkäri käski tulla takaisin, jos ne taas tulee ja vielä isompina takaisin, tai jos kuume tästä nousee hurjasti. 

Mittari näyttää 37.4-37.8 välillä kokoajan jo viidettä päivää. Flunssa on vuosisadan pahin ja yskäkin on melkoinen. Ääni on myös kadonnut. Vetokin on melko veks.  Mutta kyllä Pyry tästä taas nousee! Me noustaan yhdessä!

Kylläpä taas säikäytti. Mutta onneksi näköjään selvittiin säikähdyksellä.

Poika saatettu jo kaksi kertaa takaisin omaan sänkyynsä. Hän kun ei nukkua pysty tuon taudin takia. Henkeä pieni ei meinaa saada. 

Nt on onneksi levollinen mieli. Paljon levollisempi ainakin kun aamulla. Väsynytkin.

Kaiken tämän härdellin ohella kävin vielä päivällä porauttamassa omasta suusta yhden hampaan reiän.  Huomannu edes pelätä, ku oli muuta ajateltavaa.

Nyt nukkumaan. Toivottavasti seuraava kirjoitukseni kertoo pojasta, joka on terve. Niin on paljon mukavampi. 

Kaunista viikonloppua kaikille ja hyvää tulevaa itsenäisyyspäivää! :)

Semmosta ja tämmöstä, joulunodotusta.

Joulukuu on pyörähtänyt käyntiin. Pyry on sen kunniaksi saanut kuumeen ja yskän.

Miten näitä tauteja nyt tuppaa pyörimään täällä kokoajan? Onko se tuo leuto ilma joka pyörittelee viruksia ympäriinsä, niistä päästämättä irti? Varmaan.

Unikoulua mennyt pari viikkoa. Heräilyjä 4-14 per yö. Ma-ti yön nukku kokonaan ja syy löytyi vissiin siitä, että sittenhän Pyry sairastui.  Nyt pari yötä on  pieni nukkunut vieressä, koska ei ole suostunut yöllä nukahtamaan enää takaisin omaan sänkyyn, huonon vointinsa takia. Tää tarkoittaa sitä, että unikoulu alkaa uudestaan, kunhan tästä toivumme. 

Viime viikonloppunahan Pyry oli muuten siellä visiitissä yötä. Mua jännitti Pyryn vieminen sinne, enkä oikein osanut koko iltana sitten rentoutua. Pelotti, että Pyryllä on siellä ikävä olla. Pelotti turhaan. Pyry oli ollut kuulemma niin iloinen ja reipas koko sen ajan. Siis oma ihana ittensä.  Meinasin jo luovuttaa ja hakea kotia takas yötä. Onneks en luovuttanu! Saatiin nukuttua ainakin hyvät yöunet jos ei muuta!

Tammikuussa seuraavan kerran.

Tässäpä ollaan pohdiskeltu, että miten me vietetään joulu? Päädyttiin siihen, että tehdään samalailla ku viimejouluna, eli ollaan kotona suurimmaksi osaksi. Jos vain anoppilaan/mummilaan käy, niin aamulla sinne aamupalalle, siitä kotia saunomaan, nukkumista, syömään taas mummilaan, sitten meille lahjojen jakoon ja mä pidän siinä sitten huolen herkkupöydän antimista. 

Käydään illan tullen toivottamassa I:n pikkuveljelle hautausmaalla hyvät joulut ja nautitaan loppuillasta. 

Tähän jouluun kyllä haluisin tuoda takaisin mun oman lapsuuden perinteet. 

Joulukirkon. Joskos sinne asti tänä vuonna pääsis.

 Sitä olen harrastanut aina kokkolassa ollessa, nyt olisi se perinne aika siirtää myös tänne. 

Tänä vuonna en jaksanut alkaa tekemään tänne joulukalenteria. Mä oon vaan niin huono päivittäisessä blogikirjoittamisessa. En jaksa ressata itseäni sillä, vaikka tästä hommasta tykkäänkin.

Olen enemmänkin bloggaajana sellainen, että kirjoitan sitten kun on asiaa. Välillä sitä asiaa on viikottain monta kertaa, välillä vain muutaman viikon välein. En jaksa kirjoitella mitään liipalaapaa kauniista päivästä ja meidän ulkoilusta, jossa ei oo mitään sen kummempia tapahtunut. Kirjoitan vain niistä asioista mistä haluan, että jää jotain käteenkin. Tietty, kyllähän mä välillä kirjoitan ihan silkkaa jouteliaisuuttanikin, mutta sitä mä en juuri jaksa usein tehdä. 

Nyt on aika siirtyä Pyryn kanssa leikkimään. 

Hän kun ei enää malttanut istua kainalossa ja katsoa kun kirjoitan. 

Palataan pian asiaan! 

Pyry tänään 3v9kk, visiittikuulumisia, suolistovastaanottoa.

Kävin tuossa viime viikolla yksin forumissa, lempikaupassani indiskassa. Ah. Olipa autuas matka. Vaikka kovasti jännitin kaupungilla olemista, teki se hyvää. Olin kuin turisti lomamatkalla, viimekerrasta nimittäin oli 11kk:ta! En minä hirveän usein eksy tuonne keskustaan asti. 

I löysi kätköistänsä vanhoja, purkkapaketista löydettyjä feikkitatskoja. Pitihän hänen saada Pyrylle saada sellainen laittaa. Pyry ei siitä hirveästi välittänyt.

Pyryn mielestä se on "pipipipipipipipipipipi". Nyt se on jo kulunut pois miltei kokonaan.

Pyry oli muuten lauantaina sielä Visiitissä. Voi pieni ku oli raukka, kun joutu sinne jäämään! Naama meni niin mutrulle ku olla ja voi ku tajus, että me vanhemmat lähetään! Juoksi sohvalta takas mun luo, ottaen matkan varrella lymyilevältä hoitajalta takkinsa takaisin. Siis se oli kyllä niin hauska tilanne! Miten hän ymmärsi tuollaisen jutun, että nyt se takki tänne, minähän en tänne jää? Sitä me kovasti I:n kanssa naurettiin.

Noh, sinne hän jäi. Me lähdettiin vetää päiväunet. Sen jälkeen suunnattiin Jumboon syömään.

Ja sen jälkeen vielä vähän shoppailemaan. Mukavaa pientä piristystä viikonloppuun.

Kivastihan Pyryllä oli siel loppupeleissä kuitenkin mennyt.

Ensi viikonloppuna Pyry on siellä yhden yön. Toivottavasti sekin menee hyvin.

Meillä on muuten taas menossa unikoulu. Tällä kertaa pyrimme jaksamaan pitempään kuin ikinä ennen. Nukutustilanteet on menny yllättävän helpolla, mutta ne heräilyt. Huoh. Toissayönä ku minä jouduin heräilee ni niitä oli 14. Viime yönä oli ollut kuulemma 4. Nukuin itse olohuoneessa.

Toivoa saattaa, että ens yö oisi parempi. 

Käytiin tänään suolistovastaanotolla Pyryn kanssa. Lääkäri totesi, että saamme alkaa käyttää Pyrylle maitotuotteita enenevissä määrin, ja jos ei mitään oireita ala tulemaan, niin saadaan siirtyy kokonaan normi tuotteisiin. Laktoosittomaan sellaiseen. Vielä nyt kuitenkin otetaan ne jotku laktoosigeeni jutut.  Toivotaan että maitoallergia on jo väistynyt kokonaan. Oisi taas yksi stressaava asia vähemmän.

Pyry on tänään 3v9kk! Painoa löytyä 13.4kg ja pituutta reilu 93cm! Pieni söpö herra <3

Söpöin näkemäni päiväkotilainen.

Miten mun lapsi voi olla näin suloinen? 

Mä en käsitä. Veikkaan, että maailman söpöin tyyppi.

Me vietellään nyt Pyryn kanssa toista päivää kotona. Muutaman viikon takainen mahatautihässäkkä on Pyryllä tullut takaisin. Lämpöä ja maha sekaisin. Onneksi ei niin rajuna, mut silti. Viime yön jäpä pyöriskeli sängyssä mahakivuissaan.

Elämänsä kunnossa oisi hyvä olla lauantaina. Sillon on Pyryn ensimmäinen päivä tilapäishoitopaikassa; Visiitissä. Vielä ei yötä kuitenkaan ole pois.  Viikon päästä sekin on sitten edessä. Se on siis sellainen intervallihoito, johon Pyry pääsee joka kuukausi viikonlopuksi hoitoon. Vähän niinkuin meidän tukiperheenä toimii. En muista kerroinko edes fästä tänne? No nyt kerron!

Aamun mikkihiiri hetki

Pyry on kyl nii mahtiäijä nykyää! Alkanu ihan hullusti tavoittelee kaikkia sanoja.

Tänään opetin Pyrylle lehdestä, EI sanan, Tavasin sitä ja sanoin et siinä lukee EI.

Sit lehti kiinni pois. Pyry otti lehden, etsi sivun ja näytti sitä EI sanaa ja sanoi monta kertaa mielissään et EI EI EI EI. Loistava jätkä! Tykkää ihan hullusti ku opetan häntä lukemaan.

"BOBII" on Robin. Perään huudetaan vielä "JEE" 

(kukaan ei ole tollane Robin fani kun Pyry on. Ihan uskomatonta). 

"Osaatko sinä sanoa Pyry?" - "Kuku!" (mimi ja kuku ohjelmasta oppinut),

"pipi pipi pipi" ja näyttää mihin mukamas sattuu.

"kikki" on jugurtti.

"annannannanna" kun haluaa jotain.

Pakko oli kertoa muutamia uusia juttuja. 

Pakko-oireinen häiriö – pakkoajatus, pakkotoimi – sekoanko? Löysin toivonpilkahduksen. En sekoa sittenkään!

Hitto. Pakko kertoa tänne.

Mä oon valitellut tännekin siitä että mua ahdistaa. Ahdistaa ihan sikana. Mulla on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ollaan sitä yritetty hoitaa pois, tekemällä siihen sopivia käytännönharjoitteita, jotka ei mun kohdalla ole auttanut.
Käyn siis juttelemassa Psykologin kanssa ja teen nettiterapiaa ahdistuneisuushäiriön pohjalta.
Päivä päivältä silti oloni käy tukalammaksi. Oon sanonu, että ei, tämä ei voi olla normaalia ahdistuneisuutta. Mä oon kujassa mun ajatusten kanssa. Pelkään mun ajatuksia. Pelkään ihan hirveästi ajatella yhtään mitään, koska tuntuu, että sekoan niistä ajatuksista. Mun mielestä siinä on jotain muutakin.

Se,
että yrität purra hampaita päivästä toiseen niin kovaa yhteen, että saisit sen inhottavan tunteen pois suusta, mikä siellä jostain ihmeen syystä on, tekemällä suun tuntemuksista vieläkin vaikeimpia.

Se,
että mietit kokoajan sitä, että mikä sairaus sulla on ja minä hetkenä siihen kuolet tai sekoat niin, että joudut laitokseen tai lukkojen taa pehmustettuun huoneeseen.



Se,
että teet jotain pahaa jollekin läheiselle, tai kelle vain joka tulee vastaan.

Se,
että pelkäät, että oot saanu jostain pesuaineesta, jota on mennyt vahingossa sormellesi, jonkun myrkytyksen mihin kuolet hetkenä minä hyvänsä tai, että se tuhoaa kehoasi pikkuhiljaa.

Se,
että haistat jotain purkkia jossa on pesuainetta tai hajuvettä ja sitä menee vähän nenän päähän, olet varma, että se on mennyt jo nieluun asti tai aivoihin ja tuskissasi hinkaat nenää, että se ei kerkeisi tappaa sua.

Siinä muutama esimerkki mun elämästä.
Nuo kaikki sotii sitä vastaan, että tämä oisi vain pelkkää ahdistuneisuutta.

Kuulostaa hullulta? EI. Sitä se ei ole. Sitä mä en ole. Nyt sen uskon ja nyt uskon senkin että tähän saan apua.

Tänään laitoin I:lle viestiä, että mä en oikeasti kestä. Mä oon tulossa hulluksi. Mä joudun sairaalaan. Mä en jaksa enää tätä olotilaa. Luulen että sekoan ja kuolen.
Noh, I tuli töistä pois kotiin. Alettiin sitten pohtii, että oikeasti, mun on aloitettava psykoterapia tähän ahdistuneisuuteen ja alettiin ettii sitten eri vaihtoehtoja netistä.

Sitten.

Sitten tapahtui se konkreettisin juttu. Kirjoitin facebookissa yhteen mun perustamaan ryhmään, missä on muitakin meitä pelkopotilaita, tästä olotilastani. Siellä sitten sain linkin sivulle: paniikkihairio.

Siellä sivuilla törmäsin ensimmäistä kertaa teksteihin, missä kaikki mitä siellä oli kirjoitettu, osui ja upposi muhun.
Löysin sivun, jossa sanasta sanaan jokainen lause kuvastaa minua. Tässäpä teille esimerkki:

                           

Pakko-oireinen häiriö – pakkoajatus, pakkotoimi – sekoanko?

Pelko toisten vahingoittamisesta 

Pelko itsen vahingoittamisesta

Pelko siitä, olet vastuussa jostakin kauheasta mikä voi tapahtua

Pelko väkivaltaisista ajatuksista

Pelko vastentahtoisista seksuaalisista teoista ja ajatuksista, että tekisit niitä

Pelko, että toimisit jotenkin impulsiivisesti, etkä hallitse tekojasi

Tai, oletko huolissasi ja koetko ahdistusta liittyen seuraaviin:

Ruumiin nesteet (kuten virtsa tai sylki)

pöpöistä, bakteereista, mikrobeista

sairauksista, tartunnasta

liasta yleensä

kemikaaleista

Jos kärsit joistakin ylläolevista ajatuksista tai peloista ja huolista – ja pelkäät siksi sekoavasi, niin voit heti relata tuosta nimenomaisesta pelosta – siis siitä, että sekoat koska koet moisia ajatuksia:

ei ole lainkaan todennäköistä, että olet yhtään sen hullumpi kuin suurin osa meistä. Koet ajatuksia joita useimmat meistä kokevat.

Ero on vain siinä, että useimmat eivät ahdistu niistä ajatuksista – ja siksi he unohtavat pian kokemansa ajatuksen. Sinä et. Ja siksi ahdistut. Et ole sekoamassa, mutta saatat kärsiä ahdistusongelmasta nimeltä pakko-oireinen häiriö.

Tämän kaiken kopioin siis em. sivulta. Koska osu ja upposi. Löysin oman diagnoosini. Tähän auttaa kognitiivinen psykoterapia. Pitäisi nyt löytää vain mulle sopiva ihminen siihen ja lähteä hakemaan sitä elämää takaisin, mitä mulla oli ennen kun tähän "sairastuin". Oikeasti, tunnen itseni melko sairaaksi. Tähän ei auta masennuslääkkeet, rauhoittavat ehkä vähän, mutta ei tarpeeksi. Tähän auttaa ainostaan tuo psykoterapiamuoto. Sinne siis. Sieltä toivon löytäväni sen äärettömän iloisen ja positiivisen oman itseni.

Halusin avata tätä taas teille, koska haluan tuoda kasvot pakko-oireista kärsivästä tyypistä. 

Ette usko kuin meidän kummankin olo helpottui kun löydettiin tämä tieto. Ollaan oltu niin huolissaan, miehen kans kumpikin, mun päänmenosta. Ollaan etitty vain apua yleistyneeseen ahdistukseen. Ilman minkäänlaista apua. Kummakos tuo, oikean asian ydintä ei ole koskaan hoidettu. Kukaan ei oo koskaan mulle tuosta asiasta edes maininnut. Mä sitä jo tänään hetken googlettelin. En löytänyt itse sitten tätä hyvää sivua. Nyt mulle se kerrottiin. 

Tästä ei voi tulla kuin hyvää tästä eteenpäin. Nyt tiedän mistä saan avun ja tiedän hieman myös, miten pelkojen kanssa tästä edes toimin. 

Kiitos jos jaksoitte lukea. Olette askeleen syvemmällä mun päänsisällä ja ehkä ymmärrätte mua nyt hiukan paremmin.

Hyvää yötä.

kansainvälinen keskospäivä

Tänään on kansainvälinen keskospäivä. On tullut vähän veresteltyä muistoja niistä ajoista, kun Pyryn syntyminen jouduttiin 7vk ennen laskettua käynnistämään. 

Raskausviikolla 32+3 menin päänsäryn, yllättävän turvotuksen ja huonon voinnin takia neuvolaan, missä neuvolatäti totesi mun pissassa olevan proteiinit plussilla ja verenpaineet sen verta koholla, että se luokiteltiin raskausmyrkytykseksi. Myös vauvan potkut oli heikot ja tuli liian harvoin. 

Pääsinkin sitten samantien tarkastukseen kätilöopistolle, minne yhdeksi yöksi jäinkin, vauvan keuhkoja kypsyttää, tulevaa käynnistystä varten. 

Ultrassa todettiin siis, että napanuoravirtauksessa olisi blokkeja ja vauva olisi liian vähän kasvanut. 

Seuraavana päivänä toinen ultraaja totesi sitten, että ei siellä mitään ole, mene kotiin ja tule viikon päästä uudestaan näytille, ainoastaan vauvan kasvu vähän huonoa.

 Menin sitten 33+3 näytille. Huomattiinkin sitten, että aivoihin menevissä virtauksissa oli häikkää. Tilaa kutsutaan nimeltä brain sparing.  Ainuttakaan sivustoa en osaa etsiä, missä tämä selviäisi sillee selvästi, että mitä se sitten niinku oikeasti tarkoittaa. Siinä saatiin kyllä papereita käteen ja muistan kun jossain niissä papereissa vilahti sana; down syndrome. Mietinkin siinä itsekseni, että mä arvasin, mä saan downin. Se olo oli ollut mulla alusta asti. Mutta ei kukaan siellä vielä silloinkaan asiasta mulle mitään ääneen sanonut. Vasta sitten kun Pyry oli maailmassa, heräsi siitä epäilys.

Pyry syntyi siis alateitse, vuorokauden mittaisella synnyttämisellä.  Painoa oli epäilyksistä huolimatta kuitenkin 1930g ja pituutta 42cm. 

Pyry vietiin synnytyksestä suoraan valvontaan ja laitettiin nasaaliin. 

Minut silloin kiidätettiin leikkuriin, koska istukka ei tullut ulos kokonaan ja sen taki vuodin runsaasti.

Mä näin tuon mun rakkaimman ensimmäistä kertaa 7 tuntia suunnilleen syntymästä. Silloinkin vain parin miinutin verran, sillä mun olo oli niin heikko, että en kyennyt olemaan pystyssä. 

Seuraavana päivänä sitten sainkin jo heti sylitellä ja kenguruhoitaa pientä menninkäistä.

Ensikosketus omaan lapseen <3

2 viikkoa meillä meni Kätilöopistolla. Siellä minä ravasin päivästä toiseen ja hoidin pikkuista aamusta iltaan. Välillä kävin "lypsämässä" maitoa,  että poika sai tarvitsemansa maidon, koska imeminen ei oikein ottanut sujuakseen, olihan hän niin kovin pieni.

Raskasta aikaa se oli. Kaikki ne verikokeet mitä sen aikana vauvasta otettiin. Kaikki ne laitteet jotka kokoajan piippasi ja kertoi vauvan olosta. Happisaturaatio, verenpaineet, hengitystaajuus, nasaalihoidot, sinivalohoidot, nenämahaletku jne. 

Välillä tuli voinnissa laskuja ja välillä oli mukavan tasasta.

rv 35 ja kotilomille <3

Aika oli loppupeleissä melko lyhyt meillä. Onneksi. Vaikka pitkältä se silloin tuntui. Myös paljolta pahalta vältyttiin, vaikka paljon siihen 2 viikon sisään mahtui asioita. Aika tietysti kultaa muistot.

Nyt hän täyttää jo kolmen kuukauden päästä neljä. Pituutta löytyy reilut 90cm ja painoa vajaat 13kg. Niin kova vauhti jo, ettei puhelimen kameralla oikein pysty saamaan muutakuin epäselviä kuvia!