YKSIN.

Niin se vain tämäkin hetki tuli vastaan. Tämä mitä olen pelännyt ja kauhistellut.

Yksin koko kokonainen viikko kotona. Yksin. Hullua.

I ja Pyry lähtivät I:n vanhempien ja I:n pikkuveljen kanssa mökkeilemään. Minä jouduin jäämään kotiin, koska koulu.  

Oon oikeasti pelännyt tätä ihan sikana. Minä kun kärsin siitä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä niin tämä on oikeasti mulle aika rankka kokemus. Se, että mieli kokoajan tekee mulle tavan huoliajatella, eli siis ajattelen kaikkea mitä voi tapahtua missäkin ja kun en ole siellä itse paikan päällä kokemassa samaa. Pelkään siis, että jotain pahaa tapahtuu.
Matkan päällä he vielä ovat ja jatkuvasti saan infoa missä menevät, koska pelkään, että he ajavat onnettomuuden.

Oon mä osannut jo rentoutuakin, jos sitä voi kutsua rentoutukseksi, että kuuntelee musiikkia, siivoaa ja laittaa talvea ja pimeää kautta varten valoja ikkunoihin? Ihanaa puuhaa tämä on.

Melko jännää. Täällä on hiljaista vaikka musiikki on päällä. Täällä ei pieni rakas touhua menemään, eikä kuuntelee Robinia ja tanssi.

Nää kuvat on muuten tänään meidän hassutteluista otettu. :)

Odottelen nyt tässä ensimmäistä ystävää kyläilemään. Niitä onneksi viikkoon riittää ihan yövierailuihin saakka. Ihanaa. Eli en mä nyt niin yksinäinen kuitenkaan tuu olemaan!

Mä teen kyllä kaikkeni, että tästä tulevasta viikosta saan paljon voimaa jaksaa eteenpäin. Käyn lenkillä, opiskelen, katson omia ohjelmia tv:stä, nukun pitkät yöunet, makoilen ja syön.

Jotenkin hirveän mielenkiintoista ja rentouttavaa jo tässä vaiheessa. Ikävä varmasti tulee olemaan monena hetkenä, mutta kyllä minä selviän. Haluan selvitä.