360 gramman verran rakkautta. Hyörinää, pyörinää, kuperkeikkoja. Kovasti siellä tutki varpaitansa sormilla ja välillä sormiakin imeskeli. Samanlainen touhuaja ku isoveljensä tässä vaiheessa raskautta. Ei edes kunnon kuvia saatu tytöstä. Hän oli söpö kuin mikäkin. Tulipas olosta hyvin malttamaton. Tule jo joulukuu.
Mä oon voinu henkisesti tosi hyvin tähän asti. Rauhallinen ja seesteinen olo. Mutta on niitä päiviä kun mieliala vaihtelee tuhat kertaa laidasta laitaan. Itketään ja itseinhossa eletään. Miestä sekä poikaa vihataan ja seuraavassa kerrassa niitä tunteita vihataan ja itketään sitä, että miks taas tollee kimpaannuin ja sit pyydetään anteeksi ja taas vuorostaan nauretaan ja rakastetaan eniten. Välillä kadutaan koko raskautta ja välillä nautitaan niin mahottomasti jopa kaikista vaivoista.
Sitten vähän synkempiä juttuja. Mutta näitä on hyvä purkaa itseltä omasta päästä ulos ja ehkä joku saa tästä myös vertaistukea.
Mullahan on se ocd. Eli pakko-oireinen häiriö, joka pääasiassa on pakkoajatuksiin taipuva muoto. Jään siis jumiin ajatuksiin ja pidän niitä totuutena ja sen jälkeen iskee paniikki ja ahdistus, että nyt sekoan. Vähintään menen psykoosiin. Pelko kun on sitä kohtaan valtava.
Noh, tämä häiriö on ollut aika hiljaiseloa viettävä raskauden aikana, joka on oikein loistava juttu.
Nyt tässä muutaman lähiviikon aikana olen muutamana päivänä taas joutunut tekee kovasti töitä siihen, etten jumitu niihin ajatuksiin ja ne on saanut mua ahdistumaan. Mutta sitten ne on taas lievittynyt positiivisen ajattelun voimin.
Avaanpa hiukan, että miten ne on nyt tullut esiin. Olen siis alkanut ihan hirveästi joku hetki ajattelemaan vauvaa mahassa, että mun on nyt pakko saada nähdä se ihan oikeasti. Pelkään jopa että sekoan niin, että teen jotain sellaista, että se lapsi tulee ulos. En vain tiedä mikä se sellainen tekeminen olisi edes. Ja olen ahdistunut siitä ajatuksesta, että se ei ole mahdollista vielä moneen kuukauteen ja sen jälkeen olenkin varma, että sekoan ennen joulukuuta sen takia, että olen niin malttamaton odotuksen suhteen. Sitten tämä asia pyörii mun päässä monta tuntia, enkä voi muuhun keskittyä ja oon ihan jo paniikin partaalla. Sitten saan sen aina aikani ahdistuttua katkeamaan. Mutta se tulee taas kummittelemaan hetken päästä mieleen. Semmoinen kehä joka pyörii ympyrää.
Tuo on siis sitä pakkoajatushäiriötä. Joka saa mut välillä hulluuden partaalle vaikka sitä se ei ole ja sinne se ei mua saa. Se on vain se mun pelko. Se on vain mun häiriö. Ei mulle mitään tapahdu ja kaikki menee hyvin. Sen tiedän.
Toinen mun pelko on synnytys. Pelkään sitä ihan hirveästi ja muutaman viikon päästä mulla onkin aika synnytyspelkopolille. Mä sain viime synnytyksessä paljon paniikkikohtauksia ja en oikein hallinnut sitä synnytystä niin pelkään, että mulle käy taas samoin. Pelkään myös, että lapsi vammautuu synnytyksestä. Tai kuolee. Pelkään, että taas joudun salista äkkiä nukutukseen runsaan verenvuodon takia ja etten selviä siitä tällä toisella kertaa. Pelkään sitä ponnistamista. Sitä kipua mikä siitä tulee.
Nämä on siis niitä asioita mitä mietin sillon jos voin huonosti, mutta onneksi niitä on tosi vähän ollut tähän mennessä ja teen kaikkeni ettei niitä lisää tulisikaan.
Sitten on vielä tuo si-nivelen kipu, joka ei Pyryn raskaudesta parantunut ollenkaan ja nyt se on alkanut kipeytymään tosi kovasti. Yöt on varsin hankalia myös sen takia.
Näistä tulen varmasti jatkossakin höpisemään tänne.
Pääasiassa voin kyllä mieleltäni vallan mainiosti. Sitä myös edesauttaa se, että on jo tuo yksi ihana lapsi joka pitää päivät touhukkaana. Hän pitää myös huolen siitä, että vauva voi hyvin massussa. Sen verran vauvalle antaa kokoajan pusuja ja kuiskii hälle jo nyt salaisuuksia. Mitä lie juonii vanhempien menoksi. Heh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä rohkeasti kommenttisi. Se lämmittää mieltäni :)