Miksi pelkään elämää? Katselmus astetta syvemmälle sisimpääni.

Ajattelin kirjoittaa teille asiasta, joka on todella henkilökohtainen, jota on yritetty monet kerrat hoitaa kuntoon, siinä onnistumatta, joka saa mulle ahdistuksen ja paniikkikohtaukset aikaan. Kaikessa lyhykäisyydessään sen asian nimi on:

PELKÄÄMINEN.

Pelkään oikeasti ihan kaikkea. Välillä oikeasti nauran tälle mun pelkäämiselle.
Pelkään sairastumista johonkin vakavaan. Pelkään että jostakin pienestä kehittyy jotain suurta, esimerkkinä vaikka että joku haava tulehtuu niin pahoin että kuolen. (tämä tatuoinninottaminen oli yksi mun pelonkohtaamisia, vieläkin pelkään että siitä tulee jotain pahaa mulle.)
Pelkään kuolemaa. Sitä että joku mun läheinen menehtyy. Pelkään että sekoan.
Pelkään että en saa oikein mitään aikaiseksi tässä elämässä, etten pääse eteenpäin.
Pelkään kaikki hyönteisiä, tällä hetkellä punkkejakin niin paljon, että olen ihan hysteerinen tuolla joenvarrella lenkkeillessä.
Pelkään syömishetkiä, varsinkin jos Pyry syö niin pelkään että hän tukehtuu.
Pelkään lentämistä lentokoneilla. Pelkään sitä peltipurkissa olemista ja sitä että sieltä ei pois pääse jos paniikki iskee.
Pelkään autolla ajamista isoilla teillä.
Pelkään etten voi saada enää lisää lapsia, koska pelkään raskaaksi tulemista, raskaana olemista, synnytystä, jos jotain pahaa tapahtuu jossain vaiheessa raskautta/synnytystä/vauva-aikaa.
Joka hetki pelkään että jotain kamalaa tapahtuu, että kaikki hyvä viedään multa pois.

Pelkään siis ihan kaikkea, mitä voitte vain kuvitella.

"Lopeta pelkääminen ja ala elää". Sitä on sanonut mulle niin niin niin monet. Helpommin sanottu kuin tehty. Yritän parhaani. Silti pelkään joka päivä. Enkä ymmärrä itseäni että miksi. Se on jotenkin niin uskomatonta, Miksi pelätä jotain mitä ei ole käynyt? Miksi en pysty vain relaamaan ja nauttia siitä kaikesta mitä hyvää mulla on? Miksi pelkään jotain ruokailuhetkiä niin paljon että olen kokoajan valppaana, ettei Pyry tukehdu? Mietin päässäni että mitä mun täytyy sitten tehdä jos niin käy. Pelkään sitä että musta ei pidetä, että kaikki ympärilläni olevat ihmiset miettii vain kokoaja sitä että miltä minä näytän, kuinka mä oon niin lihonu, kuinka munkans ei viitti enää hengailla ku näytän siltä ku oisin posliinikauppaan eksynyt norsu, kuinka mä oon muuttunut niin ihmeelliseksi ja oudoks. Miettikää. TYHMÄÄ. TYPERÄÄ. ITSENSÄKIUSAAMISTA.

Tää kuulostaa varmaan ihan sairaalta. Sitä se onkin. Tiedän.
Oon monet kerrat käynyt juttelemassa asioista, vaikka minkälaisen asiantuntijan kanssa. Silti, se vain seuraa mukana, ja olen viimeisellä juttelukerralla sanonut asiantuntijalle että ei se vain auttanut. En vain usko siihen että saisin tämän kaiken pelon musta pois ja että opisin taas olemaan sellainen lepponen tyyppi, vailla huolenhäivää.

En oikein tiedä että mikä mut on ajanut tähän pelkäämisen kierteeseen? Pyryn sydänleikkaus? Pyryn erityisyys? Synnytys, joka oli melko kamala? Lapsuuden uskonto ja siitä eroaminen? Vai henk.koht kokemus, jossa oli itsellä hengenlähtö erittäin lähellä? Vai joku aivan muu? Mikä? Ja miten siinä voisin auttaa itseäni?

Mä oon hirveän positiivinen ihminen. Musta ei todellakaan huomaisi päälle päin että tuo PELKO on mun riivaaja. Nauran paljon ja rakastan elämää. Rakastan kaikkia mun läheisiä ihan mielettömästi ja haluaisin kokoaja sitä kaikille kuuluttaa ja sanonkin sitä aika-ajoin. Olen huomaavainen ja arvostan mun ympärillä olevia ihmisiä niin paljon, välillä vähän liikaakin, koska oman itseni unohdan.

Yritän kätkeä kaiken pelon ja pahanolon sisääni ja tuoda vain esille kaikkea hyvää, korostaen niitä, että uskoisin siihen että oikeasti, mulla on niin hyvä elämä, mun pitää nauttia siitä, koska kaikilla näin hyvin ei ole asiat.
Olen mielettömän avoin ihminen, sen takia mun on tännekin todella helppo avautua. Välillä jopa liiankin avoin. Kaikkea ei tarvisi kaikille kertoa, mutta sellainen mä olen.
Olen aina ollut sellainen, mutta ennen Pyryä en pelännyt. En ainakaan muista sitä. Olin aina mielettömän iloinen, positiivinen, hauska jne. Olen vieläkin, mutta tuo pelkääminen määrittelee mua aika paljon nykyään.

Suurissa ihmismassoissa ollessani, varsinkin silloin kun niitä tärkeimpiä läheisiä on vierellä, tunnen että kaikki pelko kaikkoaa ja on hyvä olla. Mitä enempi läheisiä ympärillä, sitä levollisempi ja onnellisempi olen. Voisiko tämä taas johtua siitä että olen kasvanut suurperheessä? Siinä oli aina paljon ihmisiä ympärillä. Nykyään tätä arkea pyörittää vain me kolme. Suurinosa läheisisistä monensadankilometrin päässä. Olen aina halunut itsekin monta lasta jalkoihini pyörimään, mutta elämäntilanne sitä ei ole vielä sallinut, ikääkin alkaa olemaan jo yli 30 ja enää niitä ei välttämättä kerkeä hirveään montaa synnyttämään. Varsinkaan jos sitä vielä pelkää!

hmm.. Sellainen purkaus. Onko muilla tämmöistä? Tai onko joku tämmöisestä hillittömästä pelkäämisestä parantunut?

Kiitos jos jaksoit lukea, ja kiitos jos jaksat jollain tavalla rohkaista mieltäni. Kiitos jos arvostat mua vielä tämän kirjoituksen jälkeenkin :D

Kevätjuhlat

Vähän silmäkulma kostui kun katsoi omaa lasta hänen ensimmäisissä kevätjuhlissa.  Hiirenä hän siellä piipersi menemään.  Muut hienosti joukkueena esiintyivät, Pyry valtasi yksin estradin toisen pään ja esiintyi yksinään toiselle puolelle yleisöä! Saaden hymyjä ja nauruja katsojiltaan.

Muiden  esityksiä  jaksoi hienosti seurata istualteen muiden kanssa.  Innostukseltaan vain kuitenkin naureskeli ja kiljahteli joka välissä. Taputtamisesta puhumattakaan.

Huikee pikkuäijä!!

Tänään muuten aamulla kun olin lähössä päiväkodille, kerroin Pyrylle et mihin mennään. Niin poika vastasi viittoen sekä sanoen "pauppaan pauppaan" , kauppaan siis olisi ollut menossa ;)

Nyt me vielä hetki leikitään.  Sen jälkeen onkin pojan nukkuaika. Sitten minä linnottaudun sohvalle valvomaan euroviisuja!

Moii.

Uutta vanhan sijasta ja äitienpäivää

¨

Kävin tällä viikolla päivittämässä jalkapöydän tatuointia. Taannoin tatuoin jalkapöytääni kekkovauvan, joka tuli siihen huumorimielellä korvaamaan vauvakuumettani. Se näytti tältä: 

No eikö ollutkin melko söpö? :D Hauska, mutta ei mitenkään hieno. Oma historiansa silläkin.

Noh, kävin päivittämässä sen uuteen:

 

Eli siihen tuli sellaisia juttuja mistä olen aina tykännyt; sulkaa, sydäntä, korua, peace-merkki ja sydän. Sydäntä nyt näihin kuviin ei näkyviin tullutkaan. 

Kumpi teidän mielestä on parempi?  Itse ehdottomasti tykkään tästä joka nyt tulee olemaan mulla aina. Niin mun näköinen. Ei paremmin kuvilla voisi kertoa omaa tyyliäni ja luonnettani. :)   Rakastan.

Seuraavana pientä tyylinäytettä ihanasta Pyrystä! Hän rakastaa aurinkolasejaan tätä nykyä! Niitä ei helpolla päästä saakkaan pois! 

Seuraavana muutama kuva menneestä äitienpäivästä. Aamu alkoi halailulla ja pusuilla.

Äitienpäivää ennen, torstaina, oli päiväkodilla äitienpäivä aamiainen. Sieltä sainkin sitten mukaani Pyryn tekemän lahjan. Jonka avasinkin sitten äitienpäivä aamuna, Sisältä paljastui keksejä. Ne maistuikin erittäin hyvältä kahvin kanssa! Erityisen hyvältä, olivathan ne oman pojan pikku kätösin muotoiltu :).

I:ltä sain perinteiseen tuttuun tapaan mysaaga -koruuni täydennystä. Nyt sitä tuli koristamaan oman nimeni ensimmäinen kirjain. Sen lisäksi aamiainen tarjoiltiin ja kukkia oli koristamassa pöytää.
Loppupäivä vietettiinkin sitten anoppilassa, herkkuruokia syöden.

Semmosta pientä kuulumista. 

Mä oon aika harvakseltani tänne nykyään kirjoitellut, Mut nyt saattaa tulla muutos, sillä tajusin että mähän voin mun läppärillä tätä kirjoittaa! Ilman että joudun erikseen kuvia siirtelemään mistään mihinkään! Sillä google+ kuvapalvelu nyt mulle vasta valkeni! jee! Oonpas ollu melkosen uuno!

Tällä hetkellä odotan innolla illan tsekki-suomi taistelua! Muut ajat lueskelen lääkehoitoa, ensiviikolla koe!

Palataan taas pian! jos vaikka nyt ryhdistäytyisin tuohon kuvaamiseenkin enempi! Tää oli vähän niinkuin tämmöinen kokeiluversio -kirjoitus kun tajusin tuon google+:n pointin! 

Lomaviikko

Se oli ja meni.  Eli I:n lomaviikko.  Se aloitettiin kivasti laivamatkalla, joka meni oikein mainiosti! Pyry nautti mahdottomasti.
Loppuloma meni kotona, ja vieraina meitä viihdyttämässä oli mun veli ja hänen tyttö! Pyryn kans lähes samanikäisiä ja niin ihana parivaljakko oli; toinen ei puhu ja toinen puhuu enemmän ku laki sallii ;).
Linnanmäki ja hoplopkin käytiin valloittamassa!

Mun piti siitä Pyryn portaat keskustelustakin kertoa.  Se meni siis hyvin! Pyry on edennyt monissakin asioissa kolmevuotiaan tasolle, mutta tämä puheentuotto on joka osa-alueella se joka etenee juurikin downimaiseen tahtiin, eli hitaammin. Sit jotkut tietynlaiset liikkumiset vielä on hakusessa, esim.  korkeuden hahmottaminen ja sieltä alastulo ois kiva taito! :D Tuo jätkä tulis vaikka kuinka monen metrin  korkeudesta pää edellä alas.  Niitä lähellä piti tilanteita sitten on ollut kotona aika paljon.  Me omistetaan kotona portaat ja niissä on edelleen turvaportti kii. Mut poika yrittää silti mennä sinne vaikka portin yli kiipeemällä. Yritettiin porttia pitää poiskin, mutta kun Pyryn kävely on välillä kovinkin horjuvaista (ei keskity ja säntäilee pää kolmantena jalkana)  ni aina hänen ohittaessa porrassyvennyksen, pomppaa sydän kurkkuun! Sinne saatetaan myös yrittää ajaa mopolla jne.  Juu, ei tuu mitään! :D ois kiva saada portti pois, mut miten sen voi saada jos jätkä ei tunnista omia kykyjänsä niiden suhteen? Saattaa ottaa pari askelmaa kerralla ja tehä piruetteja kesken matkan, ni miten me siitä eroon päästäis? Ei mitenkään.

Nyt Pyry on viety  ensimmäiselle ja viimeiselle päivälle tätä viikkoa päiväkotiin.  Mä rupeen lukee anatomiaa ja teenki sitä koko vapun.

Hyvää vappua ja voikaa hyvin! Minä taas palaan blogin ääreen kun tulee jotain kerrottavaa! :)

Kiireistä kevättä!

Paljon on ohjelmaa ollut ja tulee olemaan.  Ollaan viime viikonloppuna oltu lapsimessuilla. Voitettiin Reimalta sinne liput, ni piti se käydä kattoo että mitä siellä on tarjolla. Suoraan sanottuna: en viihtynyt siellä.  Mulle tulee hirveä olo paikassa, missä ihmiset säntää edes takas ja kun ei mahdu kunnolla kävelemään. Oli ihan liikaa siis porukkaa. Ei oikein kerenny näkemään edes mitään.  Parasta oli seurata radio-ohjattavien autojen kilpailua.

Huomenna mulla on gastroskopia, pelkään sitä ihan hirveästi. Jäi kammo ekasta kerrasta.  Keskiviikkona taas vuorostaan mun enmg-tutkimus, torstaina Pyryn hammashoitoaika ja sit sunnuntaina lähdemme käymään laivalla.  Sitä tässä eniten odotellaan. :)
Huomenna on myös Pyryn portaat keskustelu. Eli käydään läpi Pyryn kehitystä tähän päivään asti ja katsotaan minkä ikäisen tasolla suunnilleen menee. Se on aina yhtä jännittävää. Siitä kerron sit tapahtuneen jälkeen lisää.

Mulla alkoi nyt tavallaan itsellä kesäloma. Aion kuluttaa sen paljon urheillen ja selkää kuntouttaen. Pyrykin saa olla lyhyempiä päiviä hoidossa ja jäädä torstaisin jo viikonloppu lomille. Ihana ku saa pitkästä aikaa viettää Pyryn kanssa enemmän aikaa.

Pyrystä on tullut hirveän utelias. Kyselee esineitä ja asioita osoittamalla sormellaan ja sanomalla "tsss", eli haluaa että kerron aina mikä mikäkin on.  Esim. Kysyy että mikä mulla on päässä, ja sanon ponnari, ni sen jälkeen osoittaa myös omaa ponnariaan ja toteaa taas "tss". :D
Harjoittelee myös kovasti vaatteiden pukemista päälle. Tänään kypärälakki laitettiin jalkojen kautta vaipan päälle ja neulepaita mekoksi! Nerokasta!

Pyry on alkanut toistamaan paljon sanoja. Mutta sanoo ne vain kerran.  Tänään oli päiväkodissa sanonut "kukka", mutta oli jättänyt sen sitten siihen yhteen kertaan. Kakka on paras sana. Sitä sanotaan melko usein.

Pojalla pukkas muuten taas kuukauden työstämisen jälkeen hampaan suuhun. Vielä ois yks jäljellä. Tulispa se nopeaa tähän, ni ne ois sitte siinä.  Mun laskujen mukaan. Tuo hammas mikä nyt tuli, ni oli sellainen kulmahammas jota ei välttämättä kaikille downeille edes tule. Heillä siis yleensä on 2 hammasta aina vähemmän. Mutta hyvin mahtui Pyryn suuhun tulemaan :).

Mutta joo. Nyt alan seurailee tvtä ja valmistautuu nukkumaan. Tuskin saan nukutuksi huomisen gastroskopia - jännityksen takia. Onneksi se on pian ohi.

Kun äitiä ei enää tarvita.

Oltiin pääsiäisenä lähipuistossa vähän ulkoilemassa Pyryn kanssa.  Ensimmäistä kertaa huomasin että eihän mua enää tarvita.  Tottunut kun olen seuraamaan ympäri puiston Pyryn tekemisiä, laskematta silmiä hetkeksikään pois pojasta, ettei mitään pahaa pääse sattumaan. Ylisuojelevainen? Kyllä.

No, asiaan.  Nyt mä jouduin kävellä ja katella Pyryn touhua entisiä päiviä kauempaa.  Jos menin Pyryn perässä kuin perävaunu, Pyry huusi mulle ja vilkutti et "heeeee".  Peruutin ja testasin.  Hiljeni hän.  Menin takaisin luokse, hermostui. Ei antanut äidin auttaa ja tukea rappusia noustessa, eikä liukumäkeä laskiessa.  Pyry halusi tehdä kaiken itse ja mieluiten niin että äiti ei hengitä niskaan. 

Kolmevuotias ja minä itse teen kaiken. Äiti mene pois.  Yhyyyy!

Taidot ei kuitenkaan riittänyt kiipeämään kiipeilytelineen päälle, missä kaikki muut aina pötköttelevät.  Siitä se riemu sitten repes.  Itkua riitti ja huuto lisääntyi kun ei äitinkään pituus riittänyt Pyryä sinne nostamaan, enkä olisi nostanutkaan.  Jos ei itse pääse johonkin, on odotettava kasvamista. Varsinkin tällaisessa asiassa. 
Siihen siis loppui se puistoilu, kun sai pikku jäärän laittaa väkisin vaunuihin ja lähteä kotia.

Ps.  Mulla on ollu viikon elohiiri silmässä.ArG! Niin ja:
Enää kuukausi ja saan uuden tatuoinnin entistä tatuointia peittämään. Jihuu!

#oletihanaäiti

http://hyvinvointi.ts.fi/onnistun/olet-ihana-aiti-vaikka-seina-kaatuisi/

Linkin teksti  sai mulle tipan linssiin. Sai mut hymyilemään.  Sai mut lähtemään mukaan sanomaan se kuvan avulla kaikille että; Olen ihana äiti!

Nykyään oikeasti sitä ei ole helppo sanoa. Teet niin tai näin, on se väärin.  Milloin mistäkin saa somessa lukea että; olet huono jos syötät lapselle eineksia. Syötä luomua. Olet huono jos haluat lähteä ulos illanistujaisiin kaverien kanssa. Olet huono jos et leiki joka hetki lapsesi kanssa. Olet huono jos välillä korotat ääntä lapsellesi. Olet huono kun et pidä riittävän tiukkoja rajoja. Olet huono just tollaisena kuin olet. Teki siis niin tai näin, olemme me huonoja äitejä.

Aion rehellisesti kertoa että mä oon monena viikonloppuna tarjonnut Pyrylle ranskiksia. Ja nugetteja.  Juu, just niitä einesruokien paholaisia.
Mä oon useana viikonloppuna lähtenyt viettämään iltaa kavereiden kesken, sen takia että mun psyyke kestää perheen pyörittämisen.
Mä oon useana päivänä koulun jälkeen rojahtanut sohvalle, koska olen poikki ja vaikka en ole oman lapsen kanssa leikkinyt koko päivänä. Olen laittanut fröbelit pyörimään nauhalta ja sulkenut omat silmät hetkeksi.
Mä oon useana päivänä korottanut ääntäni uhmaikäiselle. Olen kyllä huutamiseni jälkeen myös pyytänyt anteeksi ja halannut lujaa.
Useasti myös annan periksi.  Enkä pidä riittävän tiukkoja rajoja. Lepsu mikä Lepsu.

Silti, kaikesta näistä huolimatta olen ihana äiti.
Koska:
- annan joka päivä hänelle ruoan. Terveellistä ja ravitsevaa, välillä ei niin terveellistä ja ravitsevaa. Mutta sellaista mitä itsekin olen pienenä saanut.
- annan joka päivä hänelle rakkautta, halauksin, sanoin, pusuin ja sylissä pitäen.
-puhun suurimman osan ajasta huutamatta, ja vaikka huudan, pyydän anteeksi.
-annan tilaa itsenäistymiselle ja luovuudelle.
-olen läsnä. En lyö, en hauku.
-leikinki paljon.

Minussa on paljon hyvää.  Niin paljon, että tästä lähtien vähät välitän muiden sanomisista. Minä teen just niin kuin parhaaksi näen. Tapojani en äitinä muuta, koska luulenpa, että Pyryn äitiä ihanampaa ei ole.

Sinäkin olet hyvä äiti.  Meissä kaikissa on pieniä vikoja, mutta ne ei tee meistä huonoja äitejä. Kukaan kun ei ole täydellinen.