Vaivasenluunleikkaus

Perjantai oli se itse leikkauspäivä (nyt kello on jo lauantain puolella ja lyö justiinsa kolme).
Silmät on sammuneet monta kertaa, mutta nukkua en ole voinut.  Kivut, pahoinvoinnit ja sekavuus sen tekevät.

Leikkaus piti tehdä spinaalipuudutuksessa. Siihen juuri ja juuri suostuin, mutta suostuin kuitenkin.
Kaksi kertaa anestesialääkäri sitä yritti saada paikoilleen, mun ollessa sikiöasennossa. Ei onnistunut. Kolmannella kerralla istuin ja koukistin selkäni kissamaisen pyöreäksi. Sitten se onnistui!
Sen jälkeen makasin oikealla kyljellä, että puudutus virtaa pääosin oikeaan jalkaan, mistä luuta leikataan. Hoitaja mua siinä samalla vatkas, edesauttoi aineen valumista.

Nooh. Eipäs vatkailut ja muut auttanut. Tunsin nilkasta varpaisiin asti, kylmän suihkun, millä ne toivottua tunnottomuutta testasi. Sen jälkeen vielä testasi veitsellä hieman pintaraapaista, siihen karjasin.
Eipäs niillä sit ollu vaihtoehtoina ku viedä multa taju ja antaa koneen hengittää mun puolesta.

Nyt on heräämisestä kulunut 12 tuntia. Siitä asti olen vetänyt aimoannoksen lääkecoctaileja.
On tullut morfiini- ja opiaattipohjaisia lääkkeitä, myös buranaa, panadolia ja panacodia.
Näistä kaikista huolimatta kipu ei pysy kurissa.
Lääkkeet tuovat vain armottoman pahan olon, pään kipeäksi, olon sekavaksi ja happiviikset antamaan mulle paria ylimääräistä litraa happea, kun saturaatio pysyy ilman niitä alle 90.
Nyt näyttäisi olevan 98. Kiitos viiksien.

Nytpä tiedän mitä on kun luuta pilkotaan. Ja sen kun alkoi kuuden viikon päkiällä astumiskielto ja sen lisäksi varpaiden liikuttaminen sattuu, niin sitäkään ei viitsi tehdä, vaikka hirveästi tekisi mieli. x)

Nyt jos vielä voisin päättää leikkaukseen menosta, niin sinnittelisin vaivasenluun kanssa ja kävelisin armotta niillä kumppareilla. Mutta nyt se on tehty, eikä tekemättömäksi saa. On vain mentävä sillä asenteella eteenpäin että uskoo olotilan kohentuvan päivä päivältä ja joskus se on vielä ihan loistava. :)

213. Sellainen päivä oli perjantai 21.3. Downien kansainvälinen päivä. Sitäpä ei nyt päässyt meidän perhe mitenkää viettämään.
Mutta luvataan yhdessä, että levitetään tietoa downeudesta ja sen kauneudesta! Aina tästä eteenpäin.
Se ei ole sairaus. Se on vammaisuus, josta huolimatta he ovat onnellisia ja ansaitsevat suvaitsevaisuutta ympärilleen. He ovat meidän positiivisuuden luojia.
Heidän elämänasenne on sellainen, että heistä pitäisi ottaa oppia.

Aamulla, jos vain suinkin kykenen, kerron Pyryn kuulumisia.
Nyt yritän nukkua.

Puss. <3