Unipäiväkirjaa

 

Taas tovin yöunien kanssa taisteltua, päätin eilen ottaa yhteyttä neuvolatätiin, että mikä hitto tässä mättää.
Pitkät pätkät juteltuamme, varasimme ajan neuvolalääkärille 3.11. Jos sitä kautta irtois vaikka sairaalaunikoulua, tai edes tietoa että mitä tässä pitäisi tehdä, mikä rakasta Pyryä vaivaa, kun yöt ovat sangen mahdottomia.

Nyt olen pitänyt unipäiväkirjaa kolme yön ajan.

Mä oon henkisesti niin loppu, että en tiedä mitä pitäisi tehdä.
Unikoulua pidämme aina niin monta päivää kuin jaksaa. Sitten luovutetaan. Sitten tulee Pyry viereen. Missä hän ei enää myöskään nuku. Valvomme siis joka tapauksessa.

Mitään en toivo niin paljon tällä hetkellä kun sitä että saatais nukkua. Nukkua nukkua nukkua nukkua.
Raskausaika iskiaksen takia valvottu rv15 alkaen ja sit kun poika syntyi niin kohta jo neljä vuotta valvottu. Täysien unien yöt voi laskee helposti kahden käden sormilla.

Mä olen ihmisenä muuttunut tämän neljän vuoden aikana ihan järkyttävästi. Se positiivinen ja huumorintajuinen ihminen on jossain kaukana musta nytten. Ahdistaa joka päivä niin  vietävästi, että tuntuu kuin sydän pysähtyisi. Itkettää kaikki. Kaikki kropassa lakkaa toimimasta. Lihaksia särkee, päätä särkee, niskat on paskana. Itkettää vielä vähän enempi. Muisti ei kulje. Sanat ei tule mieleen. Voimat on vaan yksinkertaisesti ihan loppu.
Siinä sitten yrität koulua käydä. Hyvin on tähän mennessä mennyt ja pieni hetki ois enää jäljellä. Silti tekisi mieli keskeyttää sekin. Nukkua päivät läpeensä vaan. Paitsi kun uni ei päivisin mulle maistu.
Kaikkeen ryhtyminen vaatii hirveästi ponnisteluja, mutta saan tehtyä silti kaiken pakollisen.

Tää on tätä. En jaksa edes uskoa enää, että tästä noustaisi. Noustaanko tästä?