sunnuntai 29. toukokuuta 2016

sopeutumisvalmennuskurssi




Oltiin siis sopeutumisvalmennuskurssilla tämä viikko, maanantaista perjantaihin. Se oli järjestetty täällä Helsingissä, pitäjänmäessä. Kolmannen sektorin järjestämä "täyshoito". 
Eli siihen kuului paljon vertaistukea, luentoja, lastenhoitoa ja syömistä suoraan seisovasta pöydästä. 
Meitä oli siellä kolme perhettä ja meitä perheitä yhdistää se, että meillä kaikilla on downlapsi.
Lapsilla oli päivisin omat hoitajat jotka leikitti lapsia aina siihen kello neljään asti. Me vanhemmat istuimme luennolla vuoroin ulkona auringossa ja luentosalissa. Meille kävi luennoimassa mm.lasten neurologianlääkäri, psykologi, puhe- fysio- sekä toimintaterapeutti ja terveydenhoitaja. Saimme paljon tietoa downin oireyhtymään liittyen, oikeastaan uutena tietona itselle tuli eri tukimuodot, kouluunliittyvät asiat, sekä minkälaisia juttuja tulee esiin jos on downlapsella siskoja tai veljiä. 




Kurssista jäi hyvin lämmin ja hyvä olo. Saimme kaksi perhettä lisää tarpomaan tätä matkaa meidän kanssa. Ihania ihmisiä meidän elämään lisää. Se vertaistuki vaan on parasta mitä tiedän. Eli suosittelen suurella sydämellä kaikille muillekin vertaisille näitä kokemuksia. Se, että siellä hoidetaan lapsia ammattitaidoilla, saat 5x ruoat suoraan valmiina nenän eteen ja saat siitä  vielä kelalta kuntoutusrahaa on iso juttu, mutta se, että saat sieltä vielä vertaisten tuen ja näet, että teitä yhdistää tässä elämässä niin iso asia on vielä isompi juttu. Vertaisissa on voimaa. Usko tai älä.




Me vanhemmat saatiin vielä vapaa iltakin. Kaiken edellä mainitun päälle. Käytiin sitten hohtogolfaamassa toisen perheen kanssa.  Yhtenä päivänä käytiin sealifessä kaikkien kanssa yhdessä.
Siis ihan tosi mieletön fiilis kaikesta. Kiitos tuhannesti vertaisille <3 Jäitte meidän sydämiin pysyvästi. Nähdään pian.




Tänään sitten ollaan noustu päivään kipeenä. Pyryllä nousi kuume. Mulla kurkkua aristaa. Kesälunssa sai meistä vissiin otteen.  Jäämme siis toisiamme hoivaamaan. Paras apu tähän o läheisyys.

Hyvää sunnuntaita kaikille. Levätään vielä hetki.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Hei teille! Olen päiväkirjabloggaaja!




apuva apuva apuva apuva.


Aika menee hurjaa kyytiä. En oo kirjoittanut tänne kolmeen viikkoon. 
Tää on oikeasti mulle ihan hirveän tärkeä kanava purkaa tuntemuksia asioissa kuin asioissa, silti en meinaa saada millään aikaiseksi avattua läppäriä ja kirjoitettua. Heti ku ois vaikeinkin haaste avata kone.


Tästä kun en kirjoita, seuraa mulle ahdistus. ISO ahdistus. Tästä on tullu mulle taakka. Mitä jos ne ei enää luekkaa. Mitä jos ne vähäisetki lukijat katoaa. Mitä mä sitten teen. Sitten toisaalta, en edes jaksa kirjoittaa liibalaabaa, edes joka viikko. Puhun vähän mutta asiaa ;). 
Pidän tätä päiväkirjatyyppisenä blogina. Mut jotenkin stressaan hirveästi teitä lukijoita. Et mitä jos ja mitä jos ja entä jos. 
Mä olen hyvä stressaamaan tämmöisiäkin asioita.

Nyt teen täälle jossittelulle pisteen.

Mä en yritä edes olla kuin muut bloggaajat, että joka päivä tai viikko jotain tänne yritän väen vängällä kirjoittaa.
Mä meen nyt omilla ehdoilla ja toivon, että silti te tyypit pysytte mukana ja jaksatte harvakseltaankin meidän kuulumiset käydä kurkkaamassa.
Mä en jatkossakaan rupea kirjoittaa tänne semmoisista asioista mitkä ei vaan kuulu mun juttuihin. Kerron siis jatkossakin pelkästään omassa päässäni tapahtuvista myllerryksistä ja erityislapsen äitinä olemisesta.  Itkut sekä naurut. Pyrin siihen, että tää blogi pysyy siis ihan yhtä tylsän ytimekkäänä tästäkin eteenpäin. 

Eli hei teille! Olen päiväkirjatyyppinen bloggaaja ja olen sitä jatkossakin! Kirjoitan kun kirjoittamisenvimma iskee.



No mutta. Mä oon nyt siis ollut kotona ja miettinyt tulevia valmistujaisiani ja vetänyt niistäkin hirveästi stressiä. Mistä en stressaisi. Mutta tiedän kyllä, että ne tulee menee just niinku ne menee vaikka en niitä stressaisikaan. Sen lisäksi oon urheillut ja ulkoillut. Pyryn kanssa ja ilman.
Oon katsellut töitä ja aloittanut psykoterapian. Oon käynyt Antti tuiskun konsertissa ja viettänyt vappua sitten vuosiin kavereiden seurassa (Pyry kun oli tilapäishoitopaikassansa yötä).





Äitienpäivä tuli juhlittua munkkiniemenrannan irtojätskeillä, anoppilassa syöden ja siitä Nummelaan siskolle huristaen. Siellä sitten paljuiltiin, syötiin ja katsottiin jäkismatsi.










Eli kevät ja alkukesä on otettu iloiten vastaan. On ollut paljon puuhaa. Pyryn kanssakin aika menee lentäen. Hän muuten opettelee ihan hirveällä innolla puhumaan. Toistaa kyllä enenevissä määrin sanoja, epäselvästi mutta jokatapauksessa. Paras sana on kyllä ehdottomasti : äiti! Maailman söpöintä kuultavaa!

Nyt on taas aika mennä. Johan sitä tunnin kerkesi tässä hölläämään ;). 

Aurinkoista alkanutta kesää teille ja toivottavasti pysytte mukana, vaikka laiska kirjoittamaan olenkin!

Puss.