keskiviikko 16. joulukuuta 2015

joululomaa odotellessa.



Täällä vielä tämä viikko uurastetaan. Sitten koittaa se odotettu joululoma. Aivan loistavaa!

Palatakseni vielä facebookissa sanomaani asiaan, siihen, että lopetan tämän blogin pitämisen, koska maailma on niin hullu paikka. Mutta, päätin kuitenkin jatkaa, koska eihän meillä mitään akuuttia hätää ole tässä, vaikka turvallisuus on nykypäivänä tässä maailmassa kaukana kaikkien asioiden suhteen. Ei tämä blogi oloamme tässä elossa sen turvattomammaksi tee, kuin se, että ei olisi blogia. Mitä vain voi tapahtua koska vain, enkä mä siihen voi mitenkään valmistua.


T

Tämä bloginpitäminen on kuitenkin mulle ihan äärettömän rakas harrastus. Tämä kuitenkin luo varmasti toivoa joillekkin vanhemmille, joilla saattaa olla tulevaisuudessa itselläkin lapsi, jolla tämä sama erityispiirre on. Muutenkin haluan kertoa, että kuinka tämä elo näin muuten menee, jos kamppailee yhtään samojen asioiden kanssa kun minä. Hengissähän kaikesta selviää, kunnes kuolee (naurahdus). 

Mitä sitä murehtimaan tulevaa, vaan nauttimaan juurikin tästä hetkestä kun kaikki on vielä ihan loistavasti. Seuraavassa hetkessä ne ei välttämättä ole ja mitä mä sitten olen murehtimisella voittanut? En mitään. Sitten voin vain todeta, että mitäs mä sanoin, kaikki meni niin huonosti kuin ajattelin, mutta voitinko sillä yhtään mitään? Todennäköisesti en. Sitten en ole vain kerennyt mistään nauttimaan. Sitä kuitenkin haluan tehdä. köökkipsykologiaa hehheh.


Tässä on kuitenkin maailma valloitettavana mulla ja mun koko perheelle. Hetkessä eläminen ois parasta tällä hetkellä mitä voi tehdä.

Ahdistuin ihan valtavasti siitä uutisesta, mitä tämä kuuluisa terrorismijärjestö on suunnitellut. Maailma on saanut luvan tappaa kaikki kehitysvammaiset, downit siinä samalla. Down-vauvoja jo tapettu n. 40.. Mutta milloin sitä ei olisi tehty. Aina sitä on tehty. Nyt niistä vain uutisoidaan laajemmin ja nykyään kun tämä maailma pyörii somessa pääosin, on kaikki uutisetkin niin paljon helpommin luettavissa. Totuushan kuitenkin on se, että tää maailma on mennyt todella pahaan suuntaan, mutta sille mä en yksinkertaisesti voi mitään. 

Tässä maapallossa sitä on elettävä. Jos voisin ja jos sellaista mahdollisuutta edes oisi, että pääsisi pakoon kaikkea tätä, lähtisin. Jos oisi se toinen parempi maapallo missä kaikki saisi elellä vaaleanpunaisten hattarapilvien päällä, sinne muuttaisin. Rakastan kaikkea ällölällyy ihkudaa juttua ja sen takia mä ahdistunkin kovasti kun  jotain pahaa jostain luen, pienimmistäkin asioista. 

Pistäähän tuo uutinen nyt kenen tahansa mielen matalaksi, itkuisaksi, ahdistuneeksi ja paniikinvaltaan. Niinkuin mut laittoi. Heti olin valmis luopumaan tästä rakkaimmasta harrastuksesta. Mutta, pohdittuani sitä hetken, kun paniikki oli ohi, tulin siihen tulokseen, että ei. Se ei ole mihinkään ratkaisu.

Että semmosta. 

Eilen oli Pyryn joulujuhlat päiväkodilla. Käytiin siellä koko perhe. Sen jälkeen suuntasin Pyryn kanssa lääkäriin. sillä silmätulehdus nro.10 tälle syksylle yltyi taas semmoiseksi, että ei vaan enää selvinnyt ilman silmätippoja. 
Raukat nuo Pyryn silmät. Onkohan meillä kohta se isompi silmäoperaatio edessä? Se missä sinne kyynelkanaviin asetetaan ne jotkut putkenpätkät, ettei noi oo aina tulehduksessa? Pitääpä keskustella lääkärin kanssa asiasta. Eihän tästä tule enää oikein mitään. Siihen en kyllä mielelläni lähde, mutta missä tulee sitten se raja vastaan?


Pakko kertoa vielä yks juttu. Pyry kun on suuri Robin fani, niin ei voi olla söpönpää ku ku Pyry huutamassa äitille, että "OBIII" ja osottaa teeveetä! Eihän sillon voi kuin laittaa sieltä tulemaan Robinia. Tv on aivan mähmäsenä, kun sitä OBIA pitää pussailla. 
Joku päivä vien tuon pojan vielä Obin keikalle!

Nyt on ryhdyttävä koulutehtävien pariin.  Palaan taas blogin ääreen, kun yhtään asiaa tulee ;).

perjantai 4. joulukuuta 2015

Petekiat, mitä ne on?


Huokaista saatiin helpotuksesta. Onneksi.
 Virusperäinen tauti se vain meidät onneksi säikäytti. 
Ai mistäkö on kyse? Pyryllä siis tuli petekioita jalkoihin.  Aamulla rasvaillessani Pyryn jalkoja huomasin muutaman verenpurkauman, purppuran värisiä sellaisia pohkeesta.


Tietty heti iski epäilyksen peikko, siitä kaikkein kauheimmasta; leukemiasta. Se kun tuppaa olemaan näiden jälkien takana joskus, mutta onneksi harvoin. Sitten kun downeilla tuo leukemia kuulemma on pikkasen yleisempi ku taviksilla, ni siitäkin sitten pelko vielä lisääntyi.

 Soitin terveysneuvontaa ja he ohjasi menemään terkkariin.  Siellä sit petekiat levisi hurjaa vauhtia.





Lähetettiin lastenklinikalle, jossa ne vielä kukkivat kunnolla.  Otettiin verikokeita ja pelättiin pahinta. Todella pelättiin, minä kun pelkään kaikkea vielä vähän ekstrasti. Verikokeiden jälkeen petekiat alkoikin sitten häviämään.
Lääkäri käski tulla takaisin, jos ne taas tulee ja vielä isompina takaisin, tai jos kuume tästä nousee hurjasti. 
Mittari näyttää 37.4-37.8 välillä kokoajan jo viidettä päivää. Flunssa on vuosisadan pahin ja yskäkin on melkoinen. Ääni on myös kadonnut. Vetokin on melko veks.  Mutta kyllä Pyry tästä taas nousee! Me noustaan yhdessä!

Kylläpä taas säikäytti. Mutta onneksi näköjään selvittiin säikähdyksellä.
Poika saatettu jo kaksi kertaa takaisin omaan sänkyynsä. Hän kun ei nukkua pysty tuon taudin takia. Henkeä pieni ei meinaa saada. 

Nt on onneksi levollinen mieli. Paljon levollisempi ainakin kun aamulla. Väsynytkin.
Kaiken tämän härdellin ohella kävin vielä päivällä porauttamassa omasta suusta yhden hampaan reiän.  Huomannu edes pelätä, ku oli muuta ajateltavaa.

Nyt nukkumaan. Toivottavasti seuraava kirjoitukseni kertoo pojasta, joka on terve. Niin on paljon mukavampi. 

Kaunista viikonloppua kaikille ja hyvää tulevaa itsenäisyyspäivää! :)


torstai 3. joulukuuta 2015

Semmosta ja tämmöstä, joulunodotusta.



Joulukuu on pyörähtänyt käyntiin. Pyry on sen kunniaksi saanut kuumeen ja yskän.
Miten näitä tauteja nyt tuppaa pyörimään täällä kokoajan? Onko se tuo leuto ilma joka pyörittelee viruksia ympäriinsä, niistä päästämättä irti? Varmaan.




Unikoulua mennyt pari viikkoa. Heräilyjä 4-14 per yö. Ma-ti yön nukku kokonaan ja syy löytyi vissiin siitä, että sittenhän Pyry sairastui.  Nyt pari yötä on  pieni nukkunut vieressä, koska ei ole suostunut yöllä nukahtamaan enää takaisin omaan sänkyyn, huonon vointinsa takia. Tää tarkoittaa sitä, että unikoulu alkaa uudestaan, kunhan tästä toivumme. 

Viime viikonloppunahan Pyry oli muuten siellä visiitissä yötä. Mua jännitti Pyryn vieminen sinne, enkä oikein osanut koko iltana sitten rentoutua. Pelotti, että Pyryllä on siellä ikävä olla. Pelotti turhaan. Pyry oli ollut kuulemma niin iloinen ja reipas koko sen ajan. Siis oma ihana ittensä.  Meinasin jo luovuttaa ja hakea kotia takas yötä. Onneks en luovuttanu! Saatiin nukuttua ainakin hyvät yöunet jos ei muuta!
Tammikuussa seuraavan kerran.



Tässäpä ollaan pohdiskeltu, että miten me vietetään joulu? Päädyttiin siihen, että tehdään samalailla ku viimejouluna, eli ollaan kotona suurimmaksi osaksi. Jos vain anoppilaan/mummilaan käy, niin aamulla sinne aamupalalle, siitä kotia saunomaan, nukkumista, syömään taas mummilaan, sitten meille lahjojen jakoon ja mä pidän siinä sitten huolen herkkupöydän antimista. 
Käydään illan tullen toivottamassa I:n pikkuveljelle hautausmaalla hyvät joulut ja nautitaan loppuillasta. 
Tähän jouluun kyllä haluisin tuoda takaisin mun oman lapsuuden perinteet. 
Joulukirkon. Joskos sinne asti tänä vuonna pääsis.
 Sitä olen harrastanut aina kokkolassa ollessa, nyt olisi se perinne aika siirtää myös tänne. 



Tänä vuonna en jaksanut alkaa tekemään tänne joulukalenteria. Mä oon vaan niin huono päivittäisessä blogikirjoittamisessa. En jaksa ressata itseäni sillä, vaikka tästä hommasta tykkäänkin.
Olen enemmänkin bloggaajana sellainen, että kirjoitan sitten kun on asiaa. Välillä sitä asiaa on viikottain monta kertaa, välillä vain muutaman viikon välein. En jaksa kirjoitella mitään liipalaapaa kauniista päivästä ja meidän ulkoilusta, jossa ei oo mitään sen kummempia tapahtunut. Kirjoitan vain niistä asioista mistä haluan, että jää jotain käteenkin. Tietty, kyllähän mä välillä kirjoitan ihan silkkaa jouteliaisuuttanikin, mutta sitä mä en juuri jaksa usein tehdä. 

Nyt on aika siirtyä Pyryn kanssa leikkimään. 
Hän kun ei enää malttanut istua kainalossa ja katsoa kun kirjoitan. 

Palataan pian asiaan! 


tiistai 24. marraskuuta 2015

Pyry tänään 3v9kk, visiittikuulumisia, suolistovastaanottoa.


Kävin tuossa viime viikolla yksin forumissa, lempikaupassani indiskassa. Ah. Olipa autuas matka. Vaikka kovasti jännitin kaupungilla olemista, teki se hyvää. Olin kuin turisti lomamatkalla, viimekerrasta nimittäin oli 11kk:ta! En minä hirveän usein eksy tuonne keskustaan asti. 




I löysi kätköistänsä vanhoja, purkkapaketista löydettyjä feikkitatskoja. Pitihän hänen saada Pyrylle saada sellainen laittaa. Pyry ei siitä hirveästi välittänyt.



Pyryn mielestä se on "pipipipipipipipipipipi". Nyt se on jo kulunut pois miltei kokonaan.

Pyry oli muuten lauantaina sielä Visiitissä. Voi pieni ku oli raukka, kun joutu sinne jäämään! Naama meni niin mutrulle ku olla ja voi ku tajus, että me vanhemmat lähetään! Juoksi sohvalta takas mun luo, ottaen matkan varrella lymyilevältä hoitajalta takkinsa takaisin. Siis se oli kyllä niin hauska tilanne! Miten hän ymmärsi tuollaisen jutun, että nyt se takki tänne, minähän en tänne jää? Sitä me kovasti I:n kanssa naurettiin.

Noh, sinne hän jäi. Me lähdettiin vetää päiväunet. Sen jälkeen suunnattiin Jumboon syömään.


Ja sen jälkeen vielä vähän shoppailemaan. Mukavaa pientä piristystä viikonloppuun.
Kivastihan Pyryllä oli siel loppupeleissä kuitenkin mennyt.

Ensi viikonloppuna Pyry on siellä yhden yön. Toivottavasti sekin menee hyvin.

Meillä on muuten taas menossa unikoulu. Tällä kertaa pyrimme jaksamaan pitempään kuin ikinä ennen. Nukutustilanteet on menny yllättävän helpolla, mutta ne heräilyt. Huoh. Toissayönä ku minä jouduin heräilee ni niitä oli 14. Viime yönä oli ollut kuulemma 4. Nukuin itse olohuoneessa.
Toivoa saattaa, että ens yö oisi parempi. 

Käytiin tänään suolistovastaanotolla Pyryn kanssa. Lääkäri totesi, että saamme alkaa käyttää Pyrylle maitotuotteita enenevissä määrin, ja jos ei mitään oireita ala tulemaan, niin saadaan siirtyy kokonaan normi tuotteisiin. Laktoosittomaan sellaiseen. Vielä nyt kuitenkin otetaan ne jotku laktoosigeeni jutut.  Toivotaan että maitoallergia on jo väistynyt kokonaan. Oisi taas yksi stressaava asia vähemmän.

Pyry on tänään 3v9kk! Painoa löytyä 13.4kg ja pituutta reilu 93cm! Pieni söpö herra <3

torstai 19. marraskuuta 2015

Söpöin näkemäni päiväkotilainen.




Miten mun lapsi voi olla näin suloinen? 





Mä en käsitä. Veikkaan, että maailman söpöin tyyppi.


Me vietellään nyt Pyryn kanssa toista päivää kotona. Muutaman viikon takainen mahatautihässäkkä on Pyryllä tullut takaisin. Lämpöä ja maha sekaisin. Onneksi ei niin rajuna, mut silti. Viime yön jäpä pyöriskeli sängyssä mahakivuissaan.

Elämänsä kunnossa oisi hyvä olla lauantaina. Sillon on Pyryn ensimmäinen päivä tilapäishoitopaikassa; Visiitissä. Vielä ei yötä kuitenkaan ole pois.  Viikon päästä sekin on sitten edessä. Se on siis sellainen intervallihoito, johon Pyry pääsee joka kuukausi viikonlopuksi hoitoon. Vähän niinkuin meidän tukiperheenä toimii. En muista kerroinko edes fästä tänne? No nyt kerron!


Aamun mikkihiiri hetki

Pyry on kyl nii mahtiäijä nykyää! Alkanu ihan hullusti tavoittelee kaikkia sanoja.
Tänään opetin Pyrylle lehdestä, EI sanan, Tavasin sitä ja sanoin et siinä lukee EI.
Sit lehti kiinni pois. Pyry otti lehden, etsi sivun ja näytti sitä EI sanaa ja sanoi monta kertaa mielissään et EI EI EI EI. Loistava jätkä! Tykkää ihan hullusti ku opetan häntä lukemaan.

"BOBII" on Robin. Perään huudetaan vielä "JEE" 
(kukaan ei ole tollane Robin fani kun Pyry on. Ihan uskomatonta). 

"Osaatko sinä sanoa Pyry?" - "Kuku!" (mimi ja kuku ohjelmasta oppinut),

"pipi pipi pipi" ja näyttää mihin mukamas sattuu.

"kikki" on jugurtti.

"annannannanna" kun haluaa jotain.


Pakko oli kertoa muutamia uusia juttuja. 

















keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Pakko-oireinen häiriö – pakkoajatus, pakkotoimi – sekoanko? Löysin toivonpilkahduksen. En sekoa sittenkään!

Hitto. Pakko kertoa tänne.

Mä oon valitellut tännekin siitä että mua ahdistaa. Ahdistaa ihan sikana. Mulla on todettu yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Ollaan sitä yritetty hoitaa pois, tekemällä siihen sopivia käytännönharjoitteita, jotka ei mun kohdalla ole auttanut.
Käyn siis juttelemassa Psykologin kanssa ja teen nettiterapiaa ahdistuneisuushäiriön pohjalta.
Päivä päivältä silti oloni käy tukalammaksi. Oon sanonu, että ei, tämä ei voi olla normaalia ahdistuneisuutta. Mä oon kujassa mun ajatusten kanssa. Pelkään mun ajatuksia. Pelkään ihan hirveästi ajatella yhtään mitään, koska tuntuu, että sekoan niistä ajatuksista. Mun mielestä siinä on jotain muutakin.




Se,
että yrität purra hampaita päivästä toiseen niin kovaa yhteen, että saisit sen inhottavan tunteen pois suusta, mikä siellä jostain ihmeen syystä on, tekemällä suun tuntemuksista vieläkin vaikeimpia.

Se,
että mietit kokoajan sitä, että mikä sairaus sulla on ja minä hetkenä siihen kuolet tai sekoat niin, että joudut laitokseen tai lukkojen taa pehmustettuun huoneeseen.



Se,
että teet jotain pahaa jollekin läheiselle, tai kelle vain joka tulee vastaan.

Se,
että pelkäät, että oot saanu jostain pesuaineesta, jota on mennyt vahingossa sormellesi, jonkun myrkytyksen mihin kuolet hetkenä minä hyvänsä tai, että se tuhoaa kehoasi pikkuhiljaa.





Se,
että haistat jotain purkkia jossa on pesuainetta tai hajuvettä ja sitä menee vähän nenän päähän, olet varma, että se on mennyt jo nieluun asti tai aivoihin ja tuskissasi hinkaat nenää, että se ei kerkeisi tappaa sua.

Siinä muutama esimerkki mun elämästä.
Nuo kaikki sotii sitä vastaan, että tämä oisi vain pelkkää ahdistuneisuutta.

Kuulostaa hullulta? EI. Sitä se ei ole. Sitä mä en ole. Nyt sen uskon ja nyt uskon senkin että tähän saan apua.

Tänään laitoin I:lle viestiä, että mä en oikeasti kestä. Mä oon tulossa hulluksi. Mä joudun sairaalaan. Mä en jaksa enää tätä olotilaa. Luulen että sekoan ja kuolen.
Noh, I tuli töistä pois kotiin. Alettiin sitten pohtii, että oikeasti, mun on aloitettava psykoterapia tähän ahdistuneisuuteen ja alettiin ettii sitten eri vaihtoehtoja netistä.






Sitten.

Sitten tapahtui se konkreettisin juttu. Kirjoitin facebookissa yhteen mun perustamaan ryhmään, missä on muitakin meitä pelkopotilaita, tästä olotilastani. Siellä sitten sain linkin sivulle: paniikkihairio.

Siellä sivuilla törmäsin ensimmäistä kertaa teksteihin, missä kaikki mitä siellä oli kirjoitettu, osui ja upposi muhun.
Löysin sivun, jossa sanasta sanaan jokainen lause kuvastaa minua. Tässäpä teille esimerkki:

                           

Pakko-oireinen häiriö – pakkoajatus, pakkotoimi – sekoanko?

Pelko toisten vahingoittamisesta 

Pelko itsen vahingoittamisesta
Pelko siitä, olet vastuussa jostakin kauheasta mikä voi tapahtua
Pelko väkivaltaisista ajatuksista
Pelko vastentahtoisista seksuaalisista teoista ja ajatuksista, että tekisit niitä

Pelko, että toimisit jotenkin impulsiivisesti, etkä hallitse tekojasi

Tai, oletko huolissasi ja koetko ahdistusta liittyen seuraaviin:

Ruumiin nesteet (kuten virtsa tai sylki)

pöpöistä, bakteereista, mikrobeista
sairauksista, tartunnasta
liasta yleensä
kemikaaleista

Jos kärsit joistakin ylläolevista ajatuksista tai peloista ja huolista – ja pelkäät siksi sekoavasi, niin voit heti relata tuosta nimenomaisesta pelosta – siis siitä, että sekoat koska koet moisia ajatuksia:
ei ole lainkaan todennäköistä, että olet yhtään sen hullumpi kuin suurin osa meistä. Koet ajatuksia joita useimmat meistä kokevat.
Ero on vain siinä, että useimmat eivät ahdistu niistä ajatuksista – ja siksi he unohtavat pian kokemansa ajatuksen. Sinä et. Ja siksi ahdistut. Et ole sekoamassa, mutta saatat kärsiä ahdistusongelmasta nimeltä pakko-oireinen häiriö.


Tämän kaiken kopioin siis em. sivulta. Koska osu ja upposi. Löysin oman diagnoosini. Tähän auttaa kognitiivinen psykoterapia. Pitäisi nyt löytää vain mulle sopiva ihminen siihen ja lähteä hakemaan sitä elämää takaisin, mitä mulla oli ennen kun tähän "sairastuin". Oikeasti, tunnen itseni melko sairaaksi. Tähän ei auta masennuslääkkeet, rauhoittavat ehkä vähän, mutta ei tarpeeksi. Tähän auttaa ainostaan tuo psykoterapiamuoto. Sinne siis. Sieltä toivon löytäväni sen äärettömän iloisen ja positiivisen oman itseni.
Halusin avata tätä taas teille, koska haluan tuoda kasvot pakko-oireista kärsivästä tyypistä. 
Ette usko kuin meidän kummankin olo helpottui kun löydettiin tämä tieto. Ollaan oltu niin huolissaan, miehen kans kumpikin, mun päänmenosta. Ollaan etitty vain apua yleistyneeseen ahdistukseen. Ilman minkäänlaista apua. Kummakos tuo, oikean asian ydintä ei ole koskaan hoidettu. Kukaan ei oo koskaan mulle tuosta asiasta edes maininnut. Mä sitä jo tänään hetken googlettelin. En löytänyt itse sitten tätä hyvää sivua. Nyt mulle se kerrottiin. 
Tästä ei voi tulla kuin hyvää tästä eteenpäin. Nyt tiedän mistä saan avun ja tiedän hieman myös, miten pelkojen kanssa tästä edes toimin. 
Kiitos jos jaksoitte lukea. Olette askeleen syvemmällä mun päänsisällä ja ehkä ymmärrätte mua nyt hiukan paremmin.

Hyvää yötä.

tiistai 17. marraskuuta 2015

kansainvälinen keskospäivä


Tänään on kansainvälinen keskospäivä. On tullut vähän veresteltyä muistoja niistä ajoista, kun Pyryn syntyminen jouduttiin 7vk ennen laskettua käynnistämään. 




Raskausviikolla 32+3 menin päänsäryn, yllättävän turvotuksen ja huonon voinnin takia neuvolaan, missä neuvolatäti totesi mun pissassa olevan proteiinit plussilla ja verenpaineet sen verta koholla, että se luokiteltiin raskausmyrkytykseksi. Myös vauvan potkut oli heikot ja tuli liian harvoin. 
Pääsinkin sitten samantien tarkastukseen kätilöopistolle, minne yhdeksi yöksi jäinkin, vauvan keuhkoja kypsyttää, tulevaa käynnistystä varten. 
Ultrassa todettiin siis, että napanuoravirtauksessa olisi blokkeja ja vauva olisi liian vähän kasvanut. 
Seuraavana päivänä toinen ultraaja totesi sitten, että ei siellä mitään ole, mene kotiin ja tule viikon päästä uudestaan näytille, ainoastaan vauvan kasvu vähän huonoa.



 Menin sitten 33+3 näytille. Huomattiinkin sitten, että aivoihin menevissä virtauksissa oli häikkää. Tilaa kutsutaan nimeltä brain sparing.  Ainuttakaan sivustoa en osaa etsiä, missä tämä selviäisi sillee selvästi, että mitä se sitten niinku oikeasti tarkoittaa. Siinä saatiin kyllä papereita käteen ja muistan kun jossain niissä papereissa vilahti sana; down syndrome. Mietinkin siinä itsekseni, että mä arvasin, mä saan downin. Se olo oli ollut mulla alusta asti. Mutta ei kukaan siellä vielä silloinkaan asiasta mulle mitään ääneen sanonut. Vasta sitten kun Pyry oli maailmassa, heräsi siitä epäilys.




Pyry syntyi siis alateitse, vuorokauden mittaisella synnyttämisellä.  Painoa oli epäilyksistä huolimatta kuitenkin 1930g ja pituutta 42cm. 

Pyry vietiin synnytyksestä suoraan valvontaan ja laitettiin nasaaliin. 
Minut silloin kiidätettiin leikkuriin, koska istukka ei tullut ulos kokonaan ja sen taki vuodin runsaasti.




Mä näin tuon mun rakkaimman ensimmäistä kertaa 7 tuntia suunnilleen syntymästä. Silloinkin vain parin miinutin verran, sillä mun olo oli niin heikko, että en kyennyt olemaan pystyssä. 
Seuraavana päivänä sitten sainkin jo heti sylitellä ja kenguruhoitaa pientä menninkäistä.

Ensikosketus omaan lapseen <3


2 viikkoa meillä meni Kätilöopistolla. Siellä minä ravasin päivästä toiseen ja hoidin pikkuista aamusta iltaan. Välillä kävin "lypsämässä" maitoa,  että poika sai tarvitsemansa maidon, koska imeminen ei oikein ottanut sujuakseen, olihan hän niin kovin pieni.




Raskasta aikaa se oli. Kaikki ne verikokeet mitä sen aikana vauvasta otettiin. Kaikki ne laitteet jotka kokoajan piippasi ja kertoi vauvan olosta. Happisaturaatio, verenpaineet, hengitystaajuus, nasaalihoidot, sinivalohoidot, nenämahaletku jne. 
Välillä tuli voinnissa laskuja ja välillä oli mukavan tasasta.



rv 35 ja kotilomille <3

Aika oli loppupeleissä melko lyhyt meillä. Onneksi. Vaikka pitkältä se silloin tuntui. Myös paljolta pahalta vältyttiin, vaikka paljon siihen 2 viikon sisään mahtui asioita. Aika tietysti kultaa muistot.


Nyt hän täyttää jo kolmen kuukauden päästä neljä. Pituutta löytyy reilut 90cm ja painoa vajaat 13kg. Niin kova vauhti jo, ettei puhelimen kameralla oikein pysty saamaan muutakuin epäselviä kuvia!












perjantai 13. marraskuuta 2015

Miten toimii kamomillauute? Entä kookosöljy?


Mä törmäsin jossain kirjoitukseen siihen, että kamomilla olisi ihan teepussimuodossa mitä oivallisin apu mullakin oleviin vaivoihin; stressivatsa ja unettomuus.
En nyt siis tiedä, että uskonko vain tähän hömppään sinisilmäisesti, vai voiko oikeesti olla niin, että vihdoin löysin sen mulle sopivan tuotteen!



Mä oon avautunut vissiin täälläkin siitä, että mun maha on niin paskassa kunnossa  ku olla ja voi. Stressivatsa , refluksi ja ärtyneensuolen oireyhtymä eli IBS. En uskalla  miltei kotoa poistua kun pitäisi oikeasti olla mukana jonkun sortin kannettava pönttö.
Aloin syömään gluteenittomasti, josta oli apua jossain määrin, mutta ei siltikään tarpeeksi. Vaihdoin kahvin "watsakahwi" nimiseen valmisteeseen, josta myös huomasin, että mahavaivat hieman helpottuivat, mutta ei vieläkään tarpeeksi. Turhautuneisuus. 

Menin nettiin. Ostin tämän. Stressi väheni, ahdistus väheni, saan nukuttua paremmin ja levollisemmin ja mikä oikeasti parasta, mun vatsa ei ole kipeä! Mä pystyn aamulla mennä bussiin, ilman pelkoa siitä että pääsenkö ikinä määränpäähän asti vessaan.  En muista edes aikaa, milloin olisin viimeksi ollut viikon valittamatta vatsaa! Tämä alkoi siis auttaa heti! Miksi, oi miksi lääkärit eivät saa suosia asiakkailleen luontaistuoteitta? Miksi en oikeasti ollut kuullut tästä aiemmin? Tää tuote tavallaan pelasti mun elämän. Toivottavasti tekee sitä myös jatkossa.
Valehtelematta olen kaikki maailman psykiatrit ja muut juossut läpi, stressitaso kokoajan vaan nousten ja joka kerta valittanut sitä, että mitä helkkarin järkeä tässä elämässä on, jos ei pysty menemään mihinkään, kun saa pelätä että paskat tulee housuun. Siis oikeasti, tämä on totuus. Sitten kun se stressi nousee, sitä kipeämpi maha on. Ihan kamala kierre. 
Tämä on oikeasti erittäin outoa. Mahassa ei tunnu sitten minkäänlaista kipua. Mun IBS voi hyvin! 

Eli voin ja ainoastaan suosittelen kaikille stressivatsoille tätä tuotetta, koko sydämestä! :) 

Ps. Tää on myös haavoille hyvä aine. Paranevat nopeasti. Desinfioi.

Toinen on tämä kaikkien kuulema kookosöljy. Tässä on jotain taikaa myös.


Tätähän me annetaan aina Pyrylle suuhun, samalla kun rasvaamme ihon. Rakastaa tätä. Saa hyvän annoksen hyvää öljyä, plus se, että hampaat tykkää! Pyryn hampaat on oikeasti ihan valkoiset. Hammaslääkärikin sitä ihmetellyt, ihastellut ja kehunut, että pidetään hyvää huolta harjauksesta näköjään. Kerroin tästä ja siitä, että peseminen on kyllä hankalaa. Totesi, että ehkä tässä onkin se syy, miksi hammaskalusto on niin kirkkaan valkoinen! auttaisipa tämä myös niihin vaivoihin, mitä tuo narskuttelu tuo tullessaan (kiilteen kuluminen).
Noh, mäkin aloitin tämän kokeilun. Purskuttelen tätä suussa ennen hammaspesua.Aina kun jaksan ja muistan. En joka päivä. Hitsinvitsi kuin voi hampaat ja koko suu tuntua puhtaalta tämän käytön jälkeen. Oikeesti, ne kiiltää! Siis ihan hullusti ja ihan oikeasti. Kokeilkaa! Jotenkin tosi uskomatonta, että joku öljy voi tehdä tämmöistä..
Jossain ohjeissa sanotaan, että 15-20min pitäis purskutella. Äh. Jaksan ehkä 10min. Mut parempi varmaan tämäkin ku ei mitään? On on.
Tää siis tappaa bakteereita, poistaa hammaskiveä, suojaa ikeniä, valkaisee hampaita. Sitä purkustellaan ja sitten syletään pois. Sit huuhdellaan suu hyvin. Sit hampaitten pesu. 
Kokeilkaapas.

Kokeilkaapas kumpaakin tuotetta. Lupaan, että ootte yhtä hämmästyneitä ku minäkin.

Tää ei ollu sitten mikään yhteistyömainostuspostaus. Perus perjantaipostaus vain.

Nauttikaa viikonlopusta!

tiistai 10. marraskuuta 2015

Marraskuun eka postaus...


...ja kohta olemme jo puolessa välissä kuuta. Ei ole vain kerennyt, kyennyt, pystynyt, jaksanut tai mitään muutakaan. Sillä olemme vuoron perään, jokainen meistä, jotain tauteja läpi käynyt. Nyt ei menny syksy ihan suunnitelmien mukaisesti, mutta näillä mennään eteenpäin, hitaasti mutta varmasti.

Isänpäiväkin oli ja meni. Se meni koko porukalla maaten. Perheen juhlakalu oli se heikoimmassa hapessa olevin. Tein kyllä hänelle kakun ja ostin lahjankin (alakuvassa päällä oleva kylpytakki). Sairastelusta huolimatta päivä oli erittäin lepponen.
I olisi ansainnut niin paljon paremman isänpäivän, vaikka hänen mielestä päivä oli oikein kiva päivä, löhöilyneen päivineen.



Emme päässeet käymään I:n isääkään moikkaamaan isänpäivänkunniaksi, koska I oli niin kovin kipeä. 

Omalla isälleni lähetin lahjan ja höpsöteltiin vähän whatsappin kautta. Mun isälle voisin tässä vaiheessa sanoa, että oot ihan oikeasti paras isä. Muistan aina lapsuudesta meidän yhteiset hetket kiikkustuolissa. Sain istua sun sylissä ja kiikattiin niin kovaa, että se kiikkustuoli meni rikki! Niin me naurettiin kovasti, mutta äiti ei. Hihhhih. 
Sulla oli tapana aina ottaa meitä lapsia syliin niin, että emme päässeet kunnolla liikkumaan. Sitten kutittelit jalkapohjasta, niin kauan, että ainakin minä lopulta itkin. Nykyään ei itketä, eikä naurata jalkapohjien kutittaminen. Kiitos siitä sulle, Iivaria se kovasti ärsyttää ;). 
Oot aina ollut ihan mahottoman huoleton, lepponen, iloinen ja ymmärtäväinen. Sulle on voinut kertoa kaikki ilot ja surut, etkä ole mistään mua tuominnut, vaikka välillä olisi ehkä ollut syytäkin.
Kiitos siitä, että oot just ollut paras isä mulle, ei parempaa olisi voinnut saada. Olet rakas.




              Tässä kuvassa on Pyryn isin jalat. Potlojottia siis vedettiin tähän tyyliin koko sunnuntai.



Itselläni on huomenna viimeinen koulupäivä sitten ikinä, tuossa koulussa. Sen jälkeen ollaankin hetken aikaan työharjoittelussa ja ensi vuoden keväänä ois sitten paperit taskussa. JES.

Mua harmittaa ihan sikana tämä mun blogin takasivulle jääminen. Tiedättekö, tää on mulle ihan tosi tärkeä kanava laittaa ylös meidän perheen ilot, surut ja kaikki. Mutta ihan oikeasti, nyt tiedän mikä on kiire ja se, että ei hitto vie yksinkertaisesti vain kerkeä. Iltaisin sitä on Pyryn nukutusrulijanssin jälkeen niin hitokseen väsynyt, että kuukahetaan I:n kanssa melkee pystyy. Halataan ja heitetään toisille pusut ja hymyt, että huh, selvittiin tästäkin päivästä. Sen jälkeen ei muistikuvaa. Semmoista tämä on. Mitähän se on sitte ku niitä lapsia ois vielä kolminkertainen määrä. Vaikka tuo jätkä viekin jo sen kolmen paikan. Uskokaa tai älkää.

Mä oon nykyään muuten omaishoitaja. Pyrylle. Kyllä. Tää oli aika siisti juttu. Ennemmin tietty antaisin sen rahan pois ja ja tekisin tästä nykyisestä Pyry-pojasta, sellaisen Pyry-pojan, joka nukkuu ja joka ei tarvitsisi niin paljon ikäisiänsä enemmän ohjausta ja valvontaa ja jonka kanssa ei tarvitsi tehdä suumotoriikkajumppaa, harjoitella viittomia, puhumista ja kuvakorttien käyttä. Mutta kun näin asiat on, siihen me saamme myös nyt tukea. Tämä jos joku on oikein. 

Nyt on taas mentävä nukkumaan. Huomisen ku jaksaa vielä teorioita, niin se on sillä selvä. Liian huippua. 

Jatkossa haluan ryhdistäytyä tätä blogia varten taas. Ikävä on tänne kirjoittamisessa.

Voikaa hyvin. Palataan pian.









perjantai 30. lokakuuta 2015

Huominen on huomenna.

Näin se viikko vierähti. Huomenna saan rakkaat takaisin kotiin. Olihan se jo aikakin. Nyt kun miettii, niin viikko on mennyt tosi nopeasti, vaikka toisinaan on tuntunut, että tää ei lopu ikinä.
Ikävä on ollut kova ja skype on hieman lohtua siihen tuonut.
Välillä olen nyyhkinyt sohvalla sen takia, sitten olenkin jo lenkillä piristämässä hetkiäni. Tää ei tuu kuitenkaan toistumaan varmaan pitkiin aikoihin uudestaan, niin pakko pystyä tästä nauttimaan.

Tänään aion pienestä lämpöilystä huolimatta vielä mennää moikkaamaan ystävää illaksi. Aion nukkua megapitkät yöunet ja olla tekemättä mitään, mitä ei tarvitse tehdä. Aion kattoa hömppäohjelmiani ja makoilla viltin alla. Huomenna sitten päivällä saan perheen takaisin.

Tähän nyt ei mitään kuvia tuu, ku en oo jaksanu edes kuvailla mitään koko viikkon.

Palataanpa taas kun Pyry kotiutuu. Kerron sitten miten tyyppi suhtautui jälleennäkemisen riemuun ;)

tiistai 27. lokakuuta 2015

mitenkä minä pärjään yksin?

Kolme yötä on nyt mennyt. Ensimmäisenä iltana yksi ystävä tuli tähän ja saunottiin ja tehtiin ruokaa. Oli oikein nautinnollista. Jäin sit yksin yötä ja hyvin se meni. Kerran heräsin ihmettelemään hiljaisuutta kesken unien. 



Sunnuntaina kävinkin sitten pitkällä lenkillä yksinään (kuvat otettu siltä reissulta) ja  sit toinen ystävä tulikin seurakseni. Tehtiin ruokaa, jalkakylpy, savinaamiot ja käytiin saunassa. Mielettömän nautinnollinen ilta sekin. Hän jäi myös yötä ja nukuinki sit todella hyvin. En herännyt sitten kertaakaan.


Eilen ja tänään olenkin sitten ollut yksin ja on ollut yllättävänkin rentouttavaa. Koulussahan päivät pitemmän päälle menee kuitenkin.


Oon vaan löhöillyt ja vähän herkutellut, katsonut tv:tä ja vain makoillut. Tekee hyvää olla tekemättä mitään. 

Pelkäsin niin paljon tätä, mutta todella hyvin olen pärjännyt. Ikävähän on jo kova, mutta näin ne päivät vain vähenee. Huomenna olen jo voiton puolella viikon suhteen. :)
Tää hiljaisuus on erittäin outoa. Kokoaja pidän oikeastaan tv:tä päällä, ni ei tunnu niin oudolta.

Kyllä mä silti vain arvostan sitä ihan hirvittävästi, että mulla on lapsi ja mies, ketkä tuo elämää ympärille. En ole niin tämmöisen yksinolon ystävä, vaikka hyvää tämä tekee, sitä en kiellä missään nimessä. Ihan omassa seurassa on välillä oikeasti tosi tärkeää olla. Oppiipa arvostamaan niitä läheisiä ja heidän läsnäoloa ihan erilailla.

Kaikin puolin siis oon pärjännyt täydellisesti, vaikka välillä sellaisia ahdistavia olotiloja tulee, mutta ne sitten meneekin.

Onkos muut äidit ollu tällee? Siis ihan yksin, omassa kodissa, viikon?

lauantai 24. lokakuuta 2015

YKSIN.


Niin se vain tämäkin hetki tuli vastaan. Tämä mitä olen pelännyt ja kauhistellut.
Yksin koko kokonainen viikko kotona. Yksin. Hullua.




I ja Pyry lähtivät I:n vanhempien ja I:n pikkuveljen kanssa mökkeilemään. Minä jouduin jäämään kotiin, koska koulu.  

Oon oikeasti pelännyt tätä ihan sikana. Minä kun kärsin siitä yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä niin tämä on oikeasti mulle aika rankka kokemus. Se, että mieli kokoajan tekee mulle tavan huoliajatella, eli siis ajattelen kaikkea mitä voi tapahtua missäkin ja kun en ole siellä itse paikan päällä kokemassa samaa. Pelkään siis, että jotain pahaa tapahtuu.
Matkan päällä he vielä ovat ja jatkuvasti saan infoa missä menevät, koska pelkään, että he ajavat onnettomuuden.

Oon mä osannut jo rentoutuakin, jos sitä voi kutsua rentoutukseksi, että kuuntelee musiikkia, siivoaa ja laittaa talvea ja pimeää kautta varten valoja ikkunoihin? Ihanaa puuhaa tämä on.


Melko jännää. Täällä on hiljaista vaikka musiikki on päällä. Täällä ei pieni rakas touhua menemään, eikä kuuntelee Robinia ja tanssi.

Nää kuvat on muuten tänään meidän hassutteluista otettu. :)


Odottelen nyt tässä ensimmäistä ystävää kyläilemään. Niitä onneksi viikkoon riittää ihan yövierailuihin saakka. Ihanaa. Eli en mä nyt niin yksinäinen kuitenkaan tuu olemaan!

Mä teen kyllä kaikkeni, että tästä tulevasta viikosta saan paljon voimaa jaksaa eteenpäin. Käyn lenkillä, opiskelen, katson omia ohjelmia tv:stä, nukun pitkät yöunet, makoilen ja syön.
Jotenkin hirveän mielenkiintoista ja rentouttavaa jo tässä vaiheessa. Ikävä varmasti tulee olemaan monena hetkenä, mutta kyllä minä selviän. Haluan selvitä.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Unipäiväkirjaa






Taas tovin yöunien kanssa taisteltua, päätin eilen ottaa yhteyttä neuvolatätiin, että mikä hitto tässä mättää.
Pitkät pätkät juteltuamme, varasimme ajan neuvolalääkärille 3.11. Jos sitä kautta irtois vaikka sairaalaunikoulua, tai edes tietoa että mitä tässä pitäisi tehdä, mikä rakasta Pyryä vaivaa, kun yöt ovat sangen mahdottomia.

Nyt olen pitänyt unipäiväkirjaa kolme yön ajan.




Mä oon henkisesti niin loppu, että en tiedä mitä pitäisi tehdä.
Unikoulua pidämme aina niin monta päivää kuin jaksaa. Sitten luovutetaan. Sitten tulee Pyry viereen. Missä hän ei enää myöskään nuku. Valvomme siis joka tapauksessa.

Mitään en toivo niin paljon tällä hetkellä kun sitä että saatais nukkua. Nukkua nukkua nukkua nukkua.
Raskausaika iskiaksen takia valvottu rv15 alkaen ja sit kun poika syntyi niin kohta jo neljä vuotta valvottu. Täysien unien yöt voi laskee helposti kahden käden sormilla.

Mä olen ihmisenä muuttunut tämän neljän vuoden aikana ihan järkyttävästi. Se positiivinen ja huumorintajuinen ihminen on jossain kaukana musta nytten. Ahdistaa joka päivä niin  vietävästi, että tuntuu kuin sydän pysähtyisi. Itkettää kaikki. Kaikki kropassa lakkaa toimimasta. Lihaksia särkee, päätä särkee, niskat on paskana. Itkettää vielä vähän enempi. Muisti ei kulje. Sanat ei tule mieleen. Voimat on vaan yksinkertaisesti ihan loppu.
Siinä sitten yrität koulua käydä. Hyvin on tähän mennessä mennyt ja pieni hetki ois enää jäljellä. Silti tekisi mieli keskeyttää sekin. Nukkua päivät läpeensä vaan. Paitsi kun uni ei päivisin mulle maistu.
Kaikkeen ryhtyminen vaatii hirveästi ponnisteluja, mutta saan tehtyä silti kaiken pakollisen.

Tää on tätä. En jaksa edes uskoa enää, että tästä noustaisi. Noustaanko tästä?