Pyry 2v

Pyry täytti eilen 2v. Niin iso on meidän vauva jo <3.

Jännästi koko päivä tuli kateltua kelloa ja käytyä läpi synnytystä. Sitä kun näin ensimmäisen kerran poikani, joka pikaisesti kiidätettiin toiseen kerrokseen ja toiseen huoneeseen.

Muistan kun katsoin ensimmäistä kertaa Pyryä, kun hänet niin pienenä ja hauraana nostettiin mun pään eteen, kerrattiin sormet ja varpaat läpi. Mun silmät kyynelten lasittamana, kysyn: saanko mä koskea sitä? Sain. Onnekseni.
Huomasin heti sen pienen nöpönenän ja hieman tavislasta vinommat silmät. Ajattelin että, siinä se mun rakkain on, downeineen päivineen, ihana peikkotukkainen maailmanvalloittaja. Söpöin otus, mitä ikinä olin nähnyt.
Hänestä mä pidän huolen ja näytetään kaikille että ollaan yhdessä paras tiimi!

Sitten mua kuskattiin, leffatyylisesti, täysillä, nukutukseen. Kohtu kun jäi vuotamaan. Taisin huutaa matkalla muutamia rumia sanoja tyyliin: te tapatte mut, te tapatte mut. Sairaalan käytävien lamput vilisi silmissä, kädet levällään sängyn sivut ylittäen, hakaten matkalla jokaista ovensepalusta. Hoitajat niitä välillä nosteli, etten itteä pahasti satuttaisi. Tajunta hipoi tajuttomuutta. Vielä maskista saamani nukutusaineen jälkeen anestesialääkärille tiuskasin että: vihaan häntä jos hän tappaa minut. Vihaan sua.
Nämä hän itse kertoi siinä kun heräämössä heräilin.

Mieskätilö toi mulle heräämöön kuvan Pyrystä ja Iivarista. Itkin. Tottakai itkin. Niin hellyyttävä näky. Siinä hän sitten yritti kertoa mulle Pyryn downista, mutta ei päässyt loppuun asti, kun jatkoin hänen lausettaan ja tokaisin: ei se haittaa, mä arvasin tän jo kauan sitten, vaikka ei sitä kukaan muu tiennyt. Hän on silti mun lapsi. Rakkain sellainen.
Kätilö yllättyi ja sanoi; en ihan odottanut näin hienoa suhtautumista, mutta ihanaa kun välillä käy näinkin.

Pyry oli tarkoitettu juurikin meille. Sellaisena millaisena syntyi. Se oli yhdentekevää, se vammaisuus. Meidän ihanaakin ihanempi lapsi jokatapauksessa.

Seuraavan kerran näin, sen ensimmäisen minuutin jälkeen, pojan vasta illalla klo 21.  Vain minuutin verran. Se oli ihanin minuutti sitten ikinä! En ollut koskaan tuntenut niin paljon rakkautta ja huolta toisesta. Se oli ihan käsittämätöntä. Sitten oli pakko päästä takaisin lepäämään ja oksentamaan. Olinhan menettänyt verta, yli puolet siitä mitä meissä edes on.

Siitä se meidän mäkien täyttämä taival lähti. Tähän on tultu, tästä mennään eteenpäin! Päivä kerrallaan, jokaisesta hetkestä nauttien. Siihen pyrimme.

Paljon on kahteen vuoteen mahtunut. Enemmän kuin edes muistan. Onneksi tosissaan on tämä blogi, muistoja voi aina verestää!

Eilen syötiin paljon paljon kakkua. Vlpna taas lisää, kun vietetään isot pirskeet! :)

Muutama otos vielä tähän loppuun.