miltä se tuntuu kun on Downlapsi?

Tuota kysymystä kuulee usein.
Tässä vastausta; se tuntuu hyvältä! Olen monelle sanonut että se on niin tarkoitettu mulle/meille! Olen ylpeä siitä! Se että saan sen kertoa toiselle on hienoa, hienoa on myös katsoa ihmisten reaktioita, jokainen ottaa sen tiedon niin omalla tavallaan, jotkut paremmin, jotkut huonommin.
Siskoni sanoo aina tähän; "sut on niin tarkoitettu tuohon hommaan, sinä jos joku oot aina opettanu muille erilaisuutta ja tuut opettamaan sitä jatkossa vielä enemmän, Pyrynkin ansioista".  Kiitos noista sanoista <3
 Itse ajattelen melko samoin, mutta ajattelen myös niin että Pyry tuli opettamaan mulle elämisentaitoa, iloitaan pienestä, ei masennuta turhista :).

Tärkeintä ei ole se että lapsi on terve, vaan että hän on hengissä.

Eipäs parempaan lasta olisi voinut saada. Eikä parempaa miestä rinnalle. Iivarin kanssa nimittäin tämän erityisenlapsen saaminen oli vähän vielä ainutlaatuisempaa. En osaisi kuvitella muunlaista perhettä.

Joka päivä tulee pyöritettyä päässä tätä kysymystä. Aina se tuntuu hyvältä. En osaa edes kuvitella elämää niin että en ois saanu näinkin arvokasta lahjaa. Tähän asti muutenkin kaikki on mennyt sillä tavoin kuin "tavislapsen" vanhemmilla. Kumpi sitten on se tavis? Se jolla on se yks kromosomi enemmän vai se jolla on yks vähemmän? Se joka ei turhista murehdi tai murehtii liikaakin? Se joka oppii nopeammin vaiko se joka vähän hitaammin? Mihin tässä on kiire? Ei mihinkään. Hitaasti hyvää tulee, niihän sitä sanotaan ;)
En vaan löydä tästä mitään vikaa. Ei kai pidäkään :) Noh, ehkä se on miinus puoli että on tuo ainainen flunssa ja sydänvika.

Itsehän olen suurperheestä lähtöisin, 13 sisarusta mun lisäksi. Pyryllä on siis tästä ansiosta jo tulossa 48 serkku minun puolelta! Raskaana ollessa sanoinki että on se kumma jos minä en saa sitä erilaista lasta, koska minun vanhempien jälkeläisistä kaikki on tähän mennessä ollut niitä tavislapsia! Kyllähän sinne yksi erilainen pitää tulla! Niinhän se tuli! Näin se oli tarkoitettu. Nyt pakka on täydellinen. Sukulaispakka. Tietty aina pakkaan lisää mahtuu, tavallisia ja ei niin tavallisia.

Tulevaisuus mua ei tällä hetkellä pelota ollenkaan (jos ei lasketa sitä sydänleikkausta). Se että Pyry ei pärjäisi tässä maailmassa, ei ole edes vaihtoehto. Jos ei yksin pärjää niin me ollaan vierellä. Jos ei muiden ihmisten kanssa pärjäisi, niin me laitamme yhdessä pärjäämään. Jos ei toiset hyväksy, me laitamme hyväksymään, ainakin yritämme.
Huoli on tietysti kova siitä kun downit saattaa saada helpommin esim. leukemian kuin tavislapsi, että onko Pyry sitten yksi niistä. Voihan sen sairauden saada tavislapsikin, koskaan kun ei voi tietää, jätetään siis huoli syrjään ja eletään tässä hetkessä :)



Hyvää tästä tulee. Extrakromosomin ansiosta vielä vähän extrahyvempää!